Swirlwind

Otin ja heittäydyin.

Kaikki alkoi siitä, kun kävin viimeisimmän kerran Työvoimatoimistossa. Siellä täti-ihminen jonka kanssa asioin totesi ykskantaan, ettei mun opintokombinaatiolla ole mitään mahdollisuutta työllistyä ilman palkkatukea. Ensin lähinnä nauratti tädin asenne, mutta salaa myös korpesi oikein tosissaan. Ei sentään niin huonoa ettei jotain hyvääkin: täti lykkäsi käteeni paperinpalan, jossa ilmoitettiin freelance-kääntäjän työpaikasta, joka kuitenkin vaatisi toiminimen. Jäin miettimään asiaa.

Iltaa kohden ja seuraavana päivänä suunnitelma alkoi hahmottua. Mitä menetettävää mulla ylipäänsä oli? Työttömän peruspäiväraha? Eipä sitä hirveästi kuukausittain tule, eikä se jatku loputtomiin. Olin tehnyt tämän ja parin aiemman vuoden aikana muutaman pitemmän käännöksen ja kielentarkastustyön, joten tiesin osaavani homman. Töistä oli vieläpä tullut oikein positiivista palautettakin, joten tiesin myös osaavani homman hyvin. Oli yleinen taloudellinen tilanne mikä tahansa, yliopistolta pakkaavat ihmiset valmistumaan, ja ainakin osa esim. teknillisestä tiedekunnasta valmistuvista tekee englanninkielisen diplomityön, jonka kieliasu pitää tarkastuttaa. Mikäpä mua siis estäisi?

Otin asioista selvää. Selasin Verohallinnon, Patentti- ja rekisterihallituksen, Yritys- ja yhteisötietojärjestelmän ja vaikka minkä sivuja, kävin verotoimistossa äärimmäisen avuliaan ja mukavan virkailijan puheilla ja aloin miettimään toiminimeä. Nyt paperit on melko pitkälle täytetty, samaiselle virkailijalle varattu aika huomisaamuksi, yhdenkertainen kirjanpito aloitettu, laskupohjia suunniteltu, nettisivuja pohdittu, ja tehty suunnilleen miljoona muutakin asiaa. Ensimmäinen työkeikkakin on jo tehty, kun osoittautui, että tarvitsen toiminimen saadakseni palkkion ulos firman byrokratiasta.

Vielä on hirvittävä määrä yksityiskohtia mietittävänä, mutta ehkä jo huomenna, tai viimeistään ensi viikolla, mulla on oma Y-tunnus. Sitten voin hakea sitä avointa freelance-kääntäjän paikkaa, ja jossain vaiheessa ensi viikkoa varmasti myös tehdä ilmoituksia yliopiston ilmoitustauluja varten. Ensimmäinen virallinen asiakas oli äärimmäisen tyytyväinen työn laatuun ja lupasi levittää sanaa tuttujensa keskuudessa, joilla saattaisi myös olla diplomityön kielentarkastuksen tarvetta. Kävi miten kävi, onnistuminen on nyt pitkälti itsestäni kiinni, ja se tuntuu vapauttavalta.

Ehkä onnellisin olen kuitenkin siitä, että pääsen ainakin joksikin aikaa eroon sekä Työvoimatoimistosta että Kelasta. Kohta en ole enää työtön työnhakija, vaan yrittäjä.

Elokuu alkaa jo pikkuhiljaa tuntua syksyltä. Kesä on ollut varsin mukava, mutta sitä on myös varjostanut työttömyys ja sitä kautta rahattomuus. Kaikki festarit jäivät välistä sekä huonon musiikkitarjonnan että edellä mainitusta johtuneen säästölinjan vuoksi, mutta pyörähdimme sentään Espoossa Ropeconissa, jossa Leke oli töissä ja minä lähinnä kipittelin puheohjelmasta toiseen. Reissu oli kaikin puolin oikein onnistunut ja kiva, joten toivottavasti seuraavaan kertaan ei mene yhtä pitkää aikaa kuin mitä edellisestä oli. (Kaapin pohjalta löytyi vuoden 2001 Ropecon-paita, enkä ole lainkaan varma olenko käynyt sen jälkeen kertaakaan ennen tätä vuotta.) Ehkä ensi kerralla voisi jopa panostaa asustukseen, nyt kun mentiin ihan normilinjalla.

Viimeisen kuukauden sisään mahtui myös kaksi pientä työkeikkaa, joista toinen oli käännös ja toinen kielentarkastus. Näistä rohkaistuneena (ja liittyen yhteen mahdollisuuteen josta ei nyt tässä vielä enempää) mietin muutoksen tuulia ja toivon, että tällä kertaa niistä tulisi jotain muutakin kuin haaveita, joita ei juuri nyt ole mahdollista toteuttaa.

Viime aikoina on usein ollut samanlainen fiilis kuin reilut kaksi vuotta sitten. Tarve päästä eteenpäin, lyödä uusi virstanpylväs maahan. Ehkä se hetki on jo ihan kulman takana, tai sitten siihen menee vielä pitkään. Kärsivällisyyteni vaan tuntuu olevan lopuillaan.

Olo on viime aikoina ollut jotenkin painostava. En jaksa mennä yksityiskohtiin sen kummemmin, mutta sanottakoon sen verran, että pään sisällä on liian monta toistensa kanssa ristiriidassa olevaa ajatusta, tuntemusta ja odotusta sekä itseäni että muita kohtaan jotta voisin olla tyytyväinen tilanteeseen. Niinpä ei auta muu kuin yrittää tehdä parannus, sekä aikaansaannosten että odotusten suhteen, ja katsoa josko tilanteen saisi siten haltuun. Haltuun se on joka tapauksessa ennen pitkää saatava, sillä nykytilanne on aika kestämätön.

Tarkennettakoon sen verran, että tyytymättömyyteni liittyy pääosin täysin itseni sisäisiin asioihin, jotka tuskin edes heijastuvat isommin ulos. Ei tarvitse huolestua, tai no, ainakaan muiden kuin mun. Totuus on, ettei kaikkien tarvitse pitää Emmasta, mutta Emman kyllä täytyy. Ei tässä muuten ole mitään mieltä.

Tilasimme kihlasormuksemme ja mun vihkisormuksen korupaja Kultaisesta Kuusta, jonka Petri Tuovinen suunnitteli ne meille omien ideoidemme pohjalta. Kaiken kaikkiaan suunnitteluprosessi sujui mukavassa hengessä ja vauhdikkaasti sähköpostin ja tekstiviestien välityksellä, ja lopputuloksen voi nähdä täällä. Leken sormus on keltakultainen taotulla pinnalla, kun taas mun kihlasormus on rodinoimatonta valkokultaa samanlaisella takopinnalla, mutta siinä on lisäksi kohokoristeita ja sen toinen ulkosyrjä on muodoltaan aaltoileva ja siinä on lovi vihkisormuksen kiveä varten. Vihkisormus puolestaan on sekin rodinoimatonta valkokultaa, mutta sileällä pinnalla ja sen koristeena on luonnonvärinen musta timantti. Kokonaisuus on mielestäni pitkälti itseni näköinen, ja olen siihen todella tyytyväinen.

Häitä suunnitellaan pikku hiljaa, mutta koska tässä on yhdet toiset hääjuhlat tulossa lähiaikoina, joissa toimin toisena kaasona, ei hirveästi ole vielä edistytty omissa suunnitelmissa. Eipä tässä ole onneksi vielä kiirettä.

Mass Effect 2:n uusi traileri näyttää todella hyvältä! En malta odottaa ensi vuoden alkuun… ;)

Lisäksi Star Wars: The Old Republicin E3-traileri on todella vaikuttava, vaikkei siinä varsinaista gameplay-matskua olekaan:

Ja lopuksi muistutuksena itselleni: rakas XBOXimme lähti tänään kohti Saksaa ja korjausta. Ilmoittivat, että korjausaika on 2-3 viikkoa, joten katsotaan. Lohdukseni käskivät jättää kovalevyn kotiin, joten mun pelisavet ovat ainakin toivottavasti turvassa olohuoneessa.

Huh sentään. Tämä päivä alkoi vähän turhankin ankaralla nuotilla, mutta jospa tämä tästä. Viime aikoina tapahtunutta:

- pikavisiitti Tampereelle äidin ja isän kyydillä huonossa kunnossa olevaa Elvi-mummua katsomaan. Tavattiin Elviä, Maikkia, Henriä ja Nenneä, Sippolan väkeä ja vielä Isomäkiä ja Salmisiakin. Reissu meni kaiken kaikkiaan tosi hyvin, joskin mummun hauraus surettaa. Silti, hän selvästi piristyi näkemisestämme ja on sittemmin päässyt käymään myös kotonaan, jossa pää kuulemma selkeni huomattavasti.

- posliininmaalausurakka Raahessa. Maalasimme äidin kanssa yhteensä 199 kynttilänjalkaa (isä rikkoi yhden) reilun kahden päivän aikana, ja viimeisimpien tietojen mukaan tähän mennessä poltosta tulleet ovat onnistuneet. Urakka oli aika raskas ja välillä hermoja kiristävä, mutta tulipahan tehtyä.

- kihlajaisten juhlistusta Liljellä ja Samulilla. Tosi kiva ilta.

- Annan lakkiaiset. Mukavat juhlat nekin.

- suhteellisen runsaasti liikkumista sekä yksin (kuntosali) että Even kanssa (kävelyä).

- XBOX 360 -konsolin hajoaminen, system error E74. Tänään olen paininut käsittämättömän paskasti järjestetyn asiakaspalvelun kanssa ja polttanut päreeni pahasti. Aika näyttää miten homma etenee.

- kotisivujen toimimattomuus DNA:n “muutosten” vuoksi. (Sen vuoksi mm. SW:n graffat ei toimi, ne kun sijaitsevat mun kotihakemistossa…) Tällaisista muutoksista voisi oikeasti kertoa asiakkaalle etukäteen, mutta näköjään DNA:sta on kivempi korjata paskaa tuulettimesta oikein urakalla jälkikäteen. Ihan miten vaan, mutta maksavaa asiakasta alkaa pikkuhiljaa riepomaan kun hommat ei etene.

- tiedostettua huonompi rahatilanne, joka johtanee siihen, että nyt leikataan niistä vähistäkin menoista mihin tähän asti on ollut varaa. Ei ole omiaan nostamaan mielialaa, mutta näin se nyt vain menee.

Tänään on luvassa vielä omat kihlajaisten juhlistamiset ravintola Matalassa, mutta sen jälkeen hanat menee kiinni.

Pakko julkistaa näin hyvät uutiset: kirjahyllyprojekti (mainittu ensimmäisen kerran 16.7.2008…) on saatettu onnistuneesti loppuun! Angstailtuani aikani ja käytyäni tragikoomisen kehityskeskustelun rakkaimpani kanssa tässä pari päivää sitten tuuli muutti viimein suuntaa, ja sain jopa jotain rakentavaa aikaiseksi. Kirjahylly näyttää hemmetin hyvältä, on pölytön ja sekä sarjakuville että kaunokirjallisuudelle on lisätilaa taas joksikin aikaa. Hyvä homma, etenkin kun seuraava Amazon-tilaus on jo jonkin aikaa poltellut kukkaroa.

Ylipäänsä edellisen tekstin kirjoittamisen jälkeen on ollut kokonaisuudessaan parempi ja kevyempi fiilis kuin aikoihin, mikä on vähintäänkin lohdullista. Toki kunnes tuuli taas kääntyy, mutta sitä odotellessa tästä on parempi nauttia. Siksipä onkin erityisen mukavaa mennä tänään ystävän kanssa intialaiseen syömään ja parantamaan maailmaa. Ja ulkona paistaa aurinko niin kuin parhaimpanakin kevätpäivänä!

No jo takkuaa tämä päivittäminen. Mulla on kyllä jo suunnitelmissa hieno synttäripostaus ensi viikolle, mutta jospa saisi edes ajan tasalle tämän sitä ennen… Eli, joulu ja uusivuosi meni mukavissa (joskin loppua kohden jo hieman uuvahtaneissa) merkeissä Raahessa sukulaisten parissa. Ihanuutta piisasi niin seuran, ruokien kuin lahjojenkin osalta, joten mitään ei meiltä puuttunut. (Paitsi Leken mulle ostamat lahjat, jotka jäi Ouluun ;) Aivan erityisen mukavaa oli nähdä kummityttöämme Nenneä pitkästä aikaa, ja olihan neiti kasvanut! Toivottavasti seuraavaan näkemiseen ei mene ihan yhtä kauaa kuin viimeksi.

Tammikuun alku meni toipuessa sosiaalisuusyliannostuksesta. Nyt alkaa jo pikkuhiljaa tuntua siltä, että ihmisiä sietää vähän isommissakin annoksissa, mikä lienee ihan hyvä asia ottaen huomioon, että perjantaina mulla on edessä työhaastattelu! Ensimmäinen sitten sen epäonnisen kv-sihteeritapauksen. Ehdin jo melkein heittää toivoni tämänkin suhteen, kun kutsua ei meinannut kuulua (deadline sille oli tänään, ja virka-aika oli jo ohi ennen kuin se tuli), mutta tulihan se sitten lopulta. Olen aika innoissani, ja toki jännittääkin. Aika näyttää miten siinä käy, mutta joka tapauksessa tuntuu mukavalta, että pääsin ainakin haastatteluasteelle. Kyseessä on alle vuoden mittainen määräaikainen toimi, mutta tärkeintä mulle onkin tässä vaiheessa se, että pääsisi ylipäänsä työmarkkinoihin kiinni. Enemmän tästä sitten tuonnemmin, kun selviää miten käy.

Tämä päivä vierähti pitkälti Raahessa jeesaamassa mummua ja vaaria äidin ja isän ollessa jenkkilässä reissussa. Vähän hermostutti ajaa autoa varsin pitkän tauon jälkeen ja vielä talviolosuhteissa, mutta ihan hyvin se meni. Ensi viikolla sama homma uusiksi, ja sitten loppuukin autolaina taas tältä kerralta.

No okei, vähän meni jaaritteluksi. Bloggaustaito on selvästi ruosteessa…

Kämppä on koristeltu, osin hieman koomisestikin, ja joulu on jo ovella. Tai no ei ole, onneksi, koska kaikki paitsi kaksi lahjaa on ostamatta ja enimmäkseen vieläpä miettimättäkin. Ihan hiukkasen on ollut työttömyysmasennusta ilmassa, mutta yritän korvata sitä kotihengetär-meiningillä. Tai jollain. Kirjahyllyn vois järjestää uudelleen, kirjakasa lattialla kun tuntuu vain kasvavan. Pipareita vois leipoa. Tosin se on kivempaa Leken kanssa, mutta kuitenkin. Kuntosalilla vois käydä pitkästä aikaa, yläselkä-hartia-alue kun huutaa hoosiannaa eikä siihen oikein mikään muukaan auta. Ai, ja sitä yhtä avointa työpaikkaa vois hakea. Ei sillä että sitä saisin, mutta jos ei pelaa, ei voi voittaa. Ja masokismi pukee mua. Tai jotain.

Yritän elvyttää lukuharrastusta, kun kerrankin on aikaa. En meinaa aamuisin päästä sängystä ylös, mutta siihen voisi auttaa ajatus päivien täyttämisestä jollain “mielekkäällä”. Lukeminen avartaa, ja silleesti. En oikein jaksa ihmisten seuraa isoissa annoksissa, mutta satunnaiset sosiaaliset hetket on olleet ihan mukavia. Toisaalta alan tottumaan päivittäiseen yksinoloon siinä määrin, että se tuntuu mukavammalta kuin moni muu asia. En vieläkään tiedä mitä tehdä ensi viikonlopun suhteen, mutta ajatus jäämisestä yksin kotiin ei tunnu enää niinkään marttyyriudelta vaan lähinnä tervehenkiseltä valinnalta. Koska mun ei muuten ole ollenkaan pakko mitään just nyt. Vielä jos oppisin olemaan tuntematta syyllisyyttä siitä, olisi asiat aika hyvin.

Leke sai toivomansa työpaikan!!! Ensimmäinen työpäivä koitti heti tänään, joten jäin pitkästä aikaa yksin kotiin toisen lähtiessä töihin. Edellisestä kerrasta onkin jo kohta viisi kuukautta. Aika rientää. Onneksi mullakin on jotain millä täyttää päiväni, teen tässä nimittäin väitöskirjan kielentarkastusta, jonka ensimmäisen version tulisi olla perjantaina valmis. On mulla työhakemuskin vetämässä, mutta maanantaina kun soitin sen perään, sain kuulla että hakemaani paikkaan oli tullut pitkälti toistasataa hakemusta, joten toiveet eivät kyllä ole erityisen korkealla. No, tämän viikon aikana selvinnee pääsenkö haastatteluun.

En tiedä flunssaako (muka taas) pukkaa vai mistä on kyse, kun en aamulla meinannut päästä sängystä ylös ja nyt nenä on tukossa ja kurkku karhea. No, jospa kupillinen teetä parantaisi fiilistä. Joka tapauksessa olen todella tyytyväinen Leken hyvistä uutisista ja toivon hartaasti, että tämä työpaikka olisi sekä haastava että mukava sopivissa määrin. Jospa minäkin löytäisin jotain kivaa tässä ajan kanssa.

Istun kotona. Kurkussa on alati kasvavat peitteet ja olo on kerrassaan nuutunut. Kummallista tässä on se, ettei kuumetta ole lainkaan, kurkku on vain aavistuksen verran kipeä ja nenä vähän tukossa, mutta siinä ne oireet sitten olivatkin. En tiedä mikä ihmeen viruspöpö tämän aiheuttaa, mutta puolikuntoisuus on jatkunut nyt jo monta päivää, ja kyllästyttää muuten ihan tosissaan.

No, en sitten saanut sitä duunia. Toki se harmittaa, ja etenkin torstai-iltana kun puhelu tuli, pettymys oli valtaisa. Sinä iltana en meinannut saada unta kun kävin vain ylikierroksilla läpi tiistain haastattelua, niitä virheitä mitä siellä tuli tehtyä ja toisaalta niitä onnistumisiakin. Perjantaina kuitenkin fiilis oli aamusta alkaen hyvä ja toiveikas, enkä oikein osaa itsekään selittää sitä miten nopeasti selätin pettymyksen. Luulen, että taustalla oli kuitenkin se, että olin rakentanut odotukset tuolle työlle ja sen saamiselle niin korkeiksi, että sitten kun humpsahdin pilvilinnastani alas, tajusin, että se todella oli vain pilvilinna eikä mitään sen kummempaa. Edelleenkin olen sitä mieltä, että olisi ollut todella mahtavaa saada se työ, ja uskon että olisin ollut hyvä siinä. Silti, tuskin se oli kuitenkaan se ainoa oikea duuni mulle, eli kyllä niitä hyviä paikkoja on tulevaisuudessakin tarjolla, ja jos ei täällä Oulussa niin sitten jossain muualla. Eniten siinä harmittaa se, että yliopiston kv-yksikössä on töissä todella hyviä tyyppejä, joiden kanssa olisi ollut mukavaa tehdä töitä uudestaan ja jatkossakin, mutta nyt sitä tuskin tulee tapahtumaan. Vaan niin se menee.

Tällä hetkellä tärkein tavoitteeni olisi ensinnäkin tervehtyä kunnolla, ja sen jälkeen viedä pyörä vuosihuoltoon, jotta sen todella heikossa kunnossa olevat takajarrut säädettäisiin kuntoon. Sitten uskaltaisi taas ajella talvikeleilläkin, nyt kun nimittäin hirvittää heti jos pitää jonnekin lähteä… Lisäksi pitäisi kirjoittaa yksi vetävä työhakemus sellaiseen duunipaikkaan, jota en kyllä usko oikeasti saavani, mutta mikä voisi silti olla tosi mielenkiintoinen ja haastava juttu, ja eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka tulisinkin valituksi. Luulen, että tässä vaiheessa tärkeintä on pysyä positiivisella mielellä ja uskaltaa hakea, vaikkei rahkeet tuntuisikaan riittävän. Ei mua kukaan kotoa lähde töihin hakemaan.

No eihän se tietenkään voinut tapahtua niin. En tullut valituksi.

Helvetti sentään että halusin sen työn. Huomisen on pakko olla tätä päivää parempi.

Perjantaille on varattu pöytä Zakuskasta tarkoituksena joko juhlia uutta työpaikkaa tai sitten nostaa malja epäonnistumiselle ja siitä selviämiselle. Joka tapauksessa elämä jatkuu, kävi miten kävi. Tänään käytiin Amnesty-infossa, josta tarttui mukaan halu lähteä vakavissaan mukaan paikallistoimintaan, nyt kun oma roolini Harharyhmässä on pienenemässä melko huomattavasti. Emman siis saa pois yhdistystoiminnasta, muttei yhdistystoimintaa Emmasta, vaikka Amnesty onkin järjestö eikä yhdistys… Ylipäänsä on viime aikoina ollut sellainen fiilis, että elämää pitää vähän tuulettaa, ja hakea sitä kautta inspiraatiota omaan olemiseensa.

(Jestas sentään, että haluan sen työpaikan. Tajuan kyllä, että sen eteen on nyt kaikki tehty, ja lopputulosta ei voi muuta kuin odottaa, mutta en voi mitään sille, että ajatus on jatkuvasti vallitsevana mielessä.)

Meinasin tuossa välillä jo vähän masentua työttömyyteen, mutta nyt tuntuu siltä että jalat kantavat taas eteenpäin. Saa nähdä miltä tuntuu perjantaina jos tilanne ei kehity toivomallani tavalla, mutta luotan joka tapauksessa siihen, että periksi ei anneta.

Se on täytetty, eli siis työhaastattelu on takanapäin, ja mielestäni meni varsin hyvin. Muutama kompastuminenkin sattui, mutta huumorilla siitä selvisi, ja uskon kyllä, että haastattelijatkin ymmärsivät tilanteen stressaavuuden. Joka tapauksessa olen tyytyväinen omaan suoritukseeni, ja perjantaina sitten selviää, miten tyytyväisiä haastattelijat siihen olivat. Nyt nautin lasin punaviiniä ja vähän välipalaa, ja otan loppuillan ihan iisisti.

Olen viime aikoina miettinyt aika runsaastikin tämän blogin funktiota. Kokonaisuudessaan tämä sivusto on valtava pala henkilökohtaista historiaani, jota pidän mittaamattoman arvokkaana, mutta toisaalta olen alkanut myös kokea sen arkaluonteiseksi. Muistan vuosia sitten, kun silloinen tuttavani ja nykyinen hyvä ystäväni otti minuun yhteyttä kertoakseen, miten rohkeana minua piti, kun uskalsin paljastaa itsestäni niinkin henkilökohtaisia asioita kuin mitä tämä blogi pitää sisällään. Silloin olin yllättynyt hänen näkökannastaan, mutta nyt kun haen vakavissani töitä ja mietin ylipäänsä asioita esimerkiksi tietosuojan kannalta, blogi onkin alkanut tuntua melkeinpä uhkaavalta. Swirlwindin idea oli alusta asti olla kokoelma tuokiokuvia elämästäni, hetkellisiä otoksia kulloisestakin mielentilasta ja päässä pyörivistä asioista. Vuosien varrella täällä on käsitelty vaikeita ihmissuhdeasioita, omia heikkouden ja toki myös vahvuuden hetkiä, unelmia, häpeää, ahdistusta, onnea… Lupasin itselleni, etten sensuroisi itseäni, että näillä sivuilla saisin vapauden puhua ihan mistä vain.

Kuitenkin nyt mietin, oliko se sittenkin lapsellinen ratkaisu, josta voi koitua minulle vahinkoa? Onko omalla nimellään kirjoittaminen hulluutta silloin kun aiheet ovat näin henkilökohtaisia? Antaako SW minusta vääristyneen kuvan, tai mikä ehkä vielä pahempaa, liian rehellisen?

Yksi näkökanta on kuitenkin myös se, että itse arvostan eniten niitä blogeja, joiden kautta voi kurkistaa toisen ihmisen mielenmaisemiin. En voi koskaan tietää, millaista olisi olla joku muu. Ihmisten välinen viestintä on ainoa tapa edes jollain tasolla ylittää yksilöiden välillä oleva kuilu, jonka muodostaa tieto siitä, ettemme koskaan voi todella tuntea toisiamme niin kuin tunnemme itsemme. Viesti voi toki mennä vikaan monessa kohtaa: sen voi muotoilla heti alussa huonosti, jolloin ei saa kommunikoitua sitä mitä todella yritti sanoa, tai se voi muuttua matkalla tunnistamattomaksi, tai vastaanottaja voi tulkita sen väärin vaikka se kuinka olisi huolella muotoiltu. Monen blogikirjoituksen kohdalla on tapahtunut ainakin yksi yllä mainituista, joskus useampikin. Minun tekstini ovat huutoja näennäiseen tyhjyyteen, sillä vaikka niitä ei ole suunnattu kenellekään tietylle ihmiselle, ne ovat kaikkien netin ulottuvissa olevien saatavilla kaikkina vuorokauden aikoina, jokaisena päivänä jokaista vuotta. Ne ovat olemassa ilman sitä kontekstia, missä ne on aikoinaan kirjoitettu. Jo se tosiasia on omiaan vääristämään niiden sisältämät viestit.

Monet ihmiset ratkaisevat tämän ongelman kirjoittamalla anonyymisti. Nimettömyys on tehokas tapa suojautua monilta mahdollisilta blogikirjoittamisen aiheuttamilta vahingoilta, mutta toisaalta se saattaa myös syödä tekstien rehellisyysarvoa. On helpompi kirjoittaa vaikeista asioista nimettömänä, mutta yhtä helppoa on myös valehdella, vääristellä ja liioitella. Minua on aina viehättänyt ajatus seisomisesta sanojensa takana. Tahdon olla sanani mittainen. Ja se kyllä vaatii oman nimen käyttöä.

Mitä siis varsinaisesti pelkään? Sitä, että prospektiivinen työnantaja lukee vuosien takaista erotilitystäni, tai viime keväisiä tuskailujani gradun parissa? Että tekstejäni lukemalla paljastuu se, etten ole täydellinen, erehtymätön, jatkuvasti tehokas ja pätevä? Että kenen tahansa on mahdollista tulkita historiani tilkkutäkkiä mielensä mukaan? Luulen, että kaikki näistä ovat silloin tällöin pelottavia ajatuksia.

Seisonko silti sanojeni takana? Otanko vastuun näistä pienistä ikkunoista pääni sisälle?

Kävin juuri viemässä työhakemuksen The Jobiin, joka on siis se, jonka todella haluan. Nyt tietenkin sitten jänskättää, onko hakemus varmasti tarpeeksi hyvä, onko muilla hakijoilla enemmän relevanttia kokemusta sen tyyppisistä hommista, hukkuuko hakemukseni massaan, mitä sitten jos en saakaan tätä duunia, jne. Itse kutsun sitä ns. post-application paniciksi.

Ja nyt sitten odotan. Ja toivon. Ja odotan.

Kävin juuri työvoimatoimistossa toimittamassa tyhjää. Ilmeisesti siellä vain haluttiin tietää mun olevan edelleen elävien kirjoissa, sillä mitään apua käynnistä ei kyllä ollut. No, seuraavan kerran ensi vuoden helmikuussa, jos en sitä ennen ole onnistunut työllistämään itseäni. Toivottavasti olen. Yksi avoin paikka on kiikarissa, mutta muutoin on ollut aika hiljaista oman alan markkinoilla. Jos keksisin loistavan yritysidean, voisin alkaa yrittäjäksi. Valitettavasti toistaiseksi ideat on olleet aika vähissä.

Blogirintamalla on ollut kuolemanhiljaista. Ei sillä, etteikö olisi ollut kirjoitettavaa, ei vain ole saanut aikaiseksi. Tampereen reissu oli tosi loistava, nähtiin vauvaperheen arkea ja mukavia sukulaisia. Qstock oli erittäin onnistunut myöskin, bändit rokkasi ja seura oli kivaa. Viime viikonloppu oltiin Raahessa, ja sekin oli mukavaa.

Nyt on vaan jotenkin harmaa fiilis, johtuen kai ulkona piiskaavasta sateesta ja pään sisällä olevasta maisemasta. Etsin suuntaa, voi kun se löytyisi jo!

Jopas on ollut hiljaista tällä rintamalla. Ei sillä, että täällä olisi mitään kauhean ihmeellistä tapahtunutkaan… Olen lähinnä viettänyt lomaa, pelaillut (Heroes of Might and Magic V, The Witcher, Mass Effect taas kerran), siivoillut (eilen pestiin viimein ikkunat!) ja aloitellut uutta elämäntapamuutosta. Edellinen kariutui motivaatiopulaan niin kuin näissä asioissa usein käy, mutta yrittänyttä ei laiteta. Tällä kertaa suurimpana motivaattorina toimii miltei päivittäiset rytmihäiriöt, jotka alkoivat Raahessa ollessamme melkein kuukausi sitten ja joiden syy on tällä hetkellä pimennossa. EKG oli normaali, samoin otetut veriarvot, ja koska ei esiinny hengenahdistusta tai kipua tms. rasituksessa, olen jääräpäisesti kieltäytynyt uskomasta että kyseessä voisi olla oikeasti jotain vakavaa. 27-vuotiaalla ei kuulu olla sydänongelmia, piste. Graduvääntö sen sijaan nosti painoa useammallakin kilolla, joten asialle on syytä tehdä jotain, ja niinpä nyt sitten yritän. Jospa sydänkin ottaisi rauhoittuakseen elopainon laskiessa.

Elokuussa on tarkoitus aloittaa työn metsästys kunnolla, mutta sitä ennen mua kiinnostaa lähinnä kunnon kohotus, vapaa-ajan vietto ja kämpän asteittainen kunnostus (kirjahylly pitää järjestellä uudestaan, työhuoneen pöytä saada viimein siistiksi, paperit arkistoida viimeisen n. puolen vuoden ajalta, keittiötä siivoilla, parveketta laittaa, jne.). En ole isommin jaksanut murehtia kesän sateisuutta, ottaen huomioon etten koskaan ole ollut mikään ulkoilmaihminen muutenkaan, ja sitäpaitsi musta on ihanaa, että ylipäänsä on vihreää ja ilma tuoksuu hyvältä, eikä ulos mennessä tarvitse laittaa kasapäin vaatetta päälle. Reilun viikon päästä on kesän viimeinen rokki (Qstock koti-Oulussa) ja elokuussa on tarkoitus piipahtaa Tampereella katsomassa siskon perhettä ja Elvi-mummua, ja jossain vaiheessa voisi hyvällä tuurilla löytyä jotain duuninpuoltakin. Mikäs tässä ollessa.

Pikkuneiti Irene Brigida Laine sai nimensä 27.6.2008 perheen ja ystävien ympäröimänä. Kutsumanimeksi on vahvasti ehdolla mumminsa keksimä Nenne.

Kuvia nimenannosta ja pienestä ylipäänsä (isompi kuva pientä kuvaa klikkaamalla):

Typykkä onnellisen isän sylissä.

Maikki ja Henri julkistavat nimen. Neiti on mummuni tekemässä suvun kastemekossa, joka päällä on kastettu mm. äitini ja serkkuni Essi.

Nenneä esitellään mummulle ja vaarille sekä Henrin äidille Sirkulle.

Toinen mummuni Elvi.

Emma-täti ei tykkää kamerasta, mutta Nenneä ei haittaa…

Unten mailla.

Ilmeisen hassu uni.

Musta tuli heti maisterin perään täti! Toivottavasti pääsen tutustumaan pikkuneitiin jo perjantaina.

[Edit: Tarkemmat tiedot lapsukaisesta tulivat sen verran myöhään, etteivät ehtineet alkuperäiseen merkintään, joten tässä lisäyksenä strategiset mitat ja muut merkittävät:

Syntymäaika: 18.6.2008, klo 20.37
Pituus: 48,2 cm
Paino: 3670 g]

Publiikki on nyt ohi ja paperit on kädessä. Tai no, tuossa vieressä pöydällä. Kaiken kaikkiaan on varsin hyvä mieli. Käytiin tilaisuuden jälkeen syömässä intialaisessa ja illalla mennään leffaan, joten ihan mun näköiset on juhlallisuudetkin. Saa nyt katsoa, josko jossain vaiheessa jaksaisi pitää jotkut valmistujaisjuhlat tähän päälle, mutta ei nyt ainakaan seuraavaan pariin viikkoon.

Tajusin tuossa joku aika sitten etten koskaan kirjannut ylös lopullisia speksejä valmiista gradusta, joten laitettakoon ne nyt tähän ylös:

Sivumäärä (koko hoito): 83
Sivumäärä (ilman liitteitä): 69
Sanamäärä (ilman liitteitä): 24,360

Tarkastajien yleisluonnehdinta gradusta:

Työ käsittelee Britannian valtavirtamedian suhtautumista (uutis)blogeihin, aineistona erään arvostetun WWW-sivuston kuusi artikkelia. Tätä hyvin ajankohtaista ja kiinnostavaa aihetta lähestytään systeemis-funktionaalisen appraisal-teorian avulla, joka pyrkii kuvaamaan kirjoitetun ja puhutun kielen evaluaatiotyypit. Työn kysymyksenasettelu on selkeä ja WWW-uutissivuston - eikä siis perinteisten sanomalehtiartikkelien - valitseminen aineistoksi perustellaan. Tekijä on perehtynyt blogeja käsittelevään tutkimukseen ja appraisal-teoriaan hyvin, muttei juurikaan käsittele muuta samantyyppistä empiiristä tutkimusta, jota olisi voinut löytyä esim. sanomalehtien tiettyjen kolumnityyppien tarkastelun piiristä. Analyysi on tehty erinomaisen tarkasti, havainnollisesti ja teoriaa kriittisesti hyväksi käyttäen, ja lukija voi helposti itsekin todentaa tehdyt tulkinnat. Tekijä on myös ansiokkaasti ottanut huomioon appraisal-teorian heikkoudet, mm. sen, ettei se pysty tunnistamaan ja kuvaamaan implisiittistä evaluaatiota. Tulokset vielä kootaan huolellisesti ja hyvin, joskin tärkeää olisi ollut koota nimenomaan blogeihin kohdistuvan evaluaation tyypit; hieman hämmentävästi evaluaatiokategoriat olivatkin aineistossa kokonaisuutena ottaen positiivisia. Työn esitystapa on napakka ja kieliasu ilmeikäs ja lähes virheetön. Kaiken kaikkiaan työ on raikas opinnäyte, joka pienistä puutteistaan huolimatta yltää mielestämme ehdottamaamme arvosanaan.

G:n kirjoittaminen oli ihan hirveää ja varsin antoisaa samanaikaisesti, ja vaikka sen loppuunsaattamisesta on vain vähän yli kuukausi aikaa, on vaikea uskoa, että sain sen ylipäänsä valmiiksi. Vaan onneksi sain. Seuraavaksi sitten jotain ihan muuta.

Nyt jää kuvat pois ainakin toistaiseksi, kun en enää viitsi laittaa enempää tavaraa yliopiston serverille (tunnukseni vanhenevat ihan kohta), ja toiseen kotisivuserveriin en tällä hetkellä pääse käsiksi salasanaongelman vuoksi. Näin ollen on tyydyttävä sanalliseen selontekoon.

Elikä perjantaina läksimme ajelemaan kohti Seinäjokea Tommin ja Sannan kyydissä. Matka meni mukavasti musiikkia kuunnellessa ja jutellessa, ja perille päästiin pikemmin kuin luulinkaan. T&S jättivät meidät Marttilan koululle, jonne jätimme suurimman osan kamoista. Sitten nappasimme festaribussin ja lähdimme alueelle. Perjantaina esiintyi suurin osa mua kiinnostavista bändeistä, joten illasta tuli varsin seisomapitoinen. Leken suunnatessa katsomaan Coheed and Cambriaa, minä menin katsastamaan Jenni Vartiaista, jonka keikka olikin todella hyvä. Hienosti se laulaa, ei siitä mihinkään pääse. Leken kanssa menimme yhdessä katsomaan Von Hertzen Brothersia, joka veti niin mahtavan keikan edellisvuoden Ankkarockissa, että odotukset olivat todella korkealla. Keikka osoittautui valitettavasti hienoiseksi pettymykseksi, sillä jotenkin lavalla ei vain ollut yhtä hyvä meininki kuin edellisellä kerralla. Niinpä lähdimme kesken pois jotta ehtisimme näkemään edes vilauksen Linkin Parkista ennen kuin Saran keikka alkoi. Linkin Park soitti lähinnä hitaita biisejä meidän osuessamme paikalle, joten ei sekään oikein jaksanut innostaa, ja niinpä päädyimme kuulemaan Saran keikan miltei kokonaisuudessaan. Ja hemmetin hyvä keikka olikin! Jätkillä oli ihan loistavan rento meininki lavalla, joka tarttui myös yleisöön. Ainoa puute oli Seuraa-biisi, jota en ole kuullut livenä sitten ensimmäisen Sara-keikkani vuosia sitten, mutta todella hyvä setti joka tapauksessa. Jälkeenpäin jalkani olivat niin kertakaikkisen kipeät, ettei jaksettu enää odottaa CMX:ää, vaan läksittiin takaisin majapaikalle. Jossain vaiheessa perjantaita kärsittiin sadekuuroista, mutta onneksi kaikki kuuntelemani keikat Linkin Park -lyhäriä lukuun ottamatta soitettiin teltoissa, joten sateessa seistiin vain se aika joka meni syödessä.

Nukuin yön todella huonosti luokkahuoneen kylmyydestä kai pääosin johtuen, joten lauantaina olin jo valmiiksi väsynyt. Raahauduimme festarialueelle melko pian sen aukeamisen jälkeen tutustuttuamme ensin Seinäjoen keskustaan (kesän ensimmäiset kirsikat, nam!). Ensimmäiseksi kävimme vilkaisemassa ennestään tuntemattoman Umbran keikkaa, mikä ei kuitenkaan ollut ihan meille. T&S viesteilivät meitä katsomaan Pauli Hanhiniemeä & Hehkumoa, joten suuntasimme sinne, ja keikka olikin ihan kivaa kuunneltavaa, vaikkei varsinaisesti ihan mun tyyppistä musiikkia olekaan. Siitä jatkoimme kuuntelemaan varsin eksentristä Karoshi Loversia, jonka jälkeen Leke kävi katsomassa YUP:n keikan mun istuskellessa nurtsilla rauhoittelemassa väsyneitä jalkoja. Keikan jälkeen havaitsimme, että Serj Tankianin keikkaan oli vielä pari kolme tuntia aikaa, eikä yksikään välissä soittava yhtye kiinnostanut, joten nappasimme festaribussin ja suuntasimme kaupungille syömään. Palasimme takaisin hyvissä ajoin ennen keikkaa, ja päädyimmekin T&S:n kanssa hyville paikoille aika eteen. Keikka oli varsin hyvä vaikkemme olleetkaan juuri kuulleet Tankiania aiemmin. Miehen lavakarisma oli melkoinen, mutta n. puolivälissä en kertakaikkiaan enää jaksanut seistä, joten päädyimme lavan sivustan nurmikolle istumaan keikan loppuun asti. Yllättäen paikat osoittautuivat erinomaisiksi keikan jälkeisen todella mahtavan ilotulituksen kannalta, se kun oli melkein suoraan yläpuolellamme. Eläköön 30. Provinssirock!

Yö majapaikassa sujui edellistä paremmin, mutta festarivero alkoi jo tuntua kipeissä raajoissa. Lojuimme koulun kolmoskerroksesta löytyneillä sohvilla siihen asti, että T&S tulivat noutamaan meitä, pakkasimme kamamme autoon ja ajoimme festaripaikan läheisyyteen. Tapasimme festarialueella tuttuja, mm. Fannin seurueineen ja Leken lapsuuskaverin Peten vaimoinensa. Sunnuntain bändianti jäi aika vähäiseksi: kuunneltiin Kometaa muutaman biisin verran, samoin Paramorea, joka veti niin käsittämättömän yleisömäärän, ettei telttaan meinannut mahtua millään. Foo Fightersia varten menimme varaamaan paikkoja jo puolitoista tuntia ennen keikan alkua, ja niin kovasti kuin olinkin keikkaa odottanut, ei se oikein vakuuttanut. Ensimmäiset kolme biisiä olivat lähinnä yleisön laulattamista, ja lisäksi keikkaan tungettiin ylipitkiä kitara- ja rumpusooloja, jotka jättivät ainakin allekirjoittaneen kylmäksi. No, soitti ne välillä ihan hyvinkin, mutta jossain vaiheessa alkoi tympiä siinä määrin että lähdimme hyviltä paikoilta kuuntelemaan lopun keikasta istualtaan. Tämä osoittautui ihan hyväksi päätökseksi siinäkin mielessä, että keikka venyi yli 20 minuuttia yliajalle, enkä varmaan olisi jaksanut seistä enää siinä vaiheessa niin pitkään. Tuskin vaivaudun toista kertaa FF:ia kuuntelemaan livenä, mutta levyltä pojat rokkaa edelleen.

Selvittyämme festarialueelta ulos kävelimme autolle ja ajoimme Alajärvelle Tommin lapsuuskotiin, jossa nukuimme yön ja jatkoimme matkaa aamulla. Maanantai meni mun osalta melkein kokonaan nukkuessa, olin vain niin kertakaikkisen lopussa. Edelleen jalkapohjat on aika väsyneet, mutta muuten olotila alkaa lähestyä normaalia. Kaiken kaikkiaan ihan mainio festarikeikka, vaikkei kaikki ennakkosuosikit osoittautuneetkaan odotusten veroisiksi. Seuraavaksi Qstockiin, josta onneksi pääsee yöllä kotiin nukkumaan!

Tänään kotiuduttiin Provinssista, mutta väsy on edelleen niin armoton, etten jaksa alkaa erittelemään festarikokemusta tämän kummemmin. Huomenna enemmän aiheesta, ainakin jos saan aikomukseni toteutettua. Ehkä jopa kuvia luvassa… Joka tapauksessa todettakoon, että hyvä reissu oli, epävakaisesta säästä huolimatta.

Kummilapsonen pitää meitä kaikkia edelleen jännityksessä, kun ei meinaa mokoma syntyä. Sais jo tulla.

Tänään on saanut hakata päätä seinään oikein kunnolla.

Kaikki juontaa juurensa kohtalokkaaseen päätökseen hankkia tuliterä pelikone itselleni valmistujaislahjaksi. Hune oli kulta ja auttoi osien valitsemisessa ja tilaamisessa, ja Serv-It hoiti lopun: koneen osat saapuivat ja masiina itsessään kasattiin ennätysajassa, ja sain upean, virtaviivaisen rakkaimpani kotiin nopeammin kuin olisin voinut kuvitellakaan. Ensimmäiset kaksi viikkoa kone toimi kuin unelma, ja pelasin sinä aikana kauan himoitsemani Neverwinter Nights 2:n ja sen lisäosan Mask of the Betrayerin läpi, enkä juuri muuta tehnytkään. Päivä peliurakan valmistumisen jälkeen kone kaatui ensimmäistä kertaa, ja ilmoitti ettei saanut yhteyttä kovalevyyn.

Niinpä se vietiin huoltoon (kahden vuoden takuu sisältyi koneen kokoamishintaan), jossa vaikutti siltä, että jossain piuhassa oli kosketushäiriö, joka korjautui nopeasti. Kone takaisin kotiin, ja seuraavana päivänä näytölle napsahtaa kammottu blue screen of death ja kone buuttaa kertoakseen mulle ettei kovalevyyn saada yhteyttä. Kone huoltoon, jossa samainen piuha vaihdetaan uuteen. Tunteja koneen kotiintuonnin jälkeen BSoD uusii, kone buuttaa, ei saa yhteyttä kovalevyyn. Kone huoltoon, tilataan uusi emolevy, asennetaan se, saan koneen kotiin. N. viisi tuntia myöhemmin BSoD -> buuttaus -> ei yhteyttä kovalevyyn. Alan olla epätoivoinen. Kone huoltoon, siihen asennetaan uusi kovalevy, ja tänään sain koneen taas kerran kotiin. (Kaikkea tätä vaikeutti tietenkin se, ettei meillä ole autoa. Leken isä kuskasi meitä useimmiten, ja välillä myös Minna ja Hune, ja kertaalleen myös Henri.)

Tänään iltapäivällä sain Henriltä kyydin kotiin oltuani Raahessa reilun vuorokauden vierailulla tapaamassa toki muutakin perhettä, mutta erityisesti viimeisillään raskaana olevaa siskoani. Leke oli ollut kultainen ja hakenut tietokoneeni tältä viimeisimmältä huoltoreissulta, jonka jäljiltä olivat kyllä asentaneet käyttöjärjestelmän koneeseen, mutta väärällä kielellä - minä kun suosin englantia tietokoneasioissa. Mulla meinasi palaa päre jo siinä vaiheessa, kun pikainen puhelinkonsultointi ei tuottanut toivottua tulosta, enkä saanut omin voimin asennettua käyttistä uusiksi toisella kielellä. (Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä ei tällä kertaa ollut mun kyvyttömyys, vaan se, että USB-portissa oleva näppis ei toiminut ennen Windowsin käynnistymistä, mikä korjattiin laittamalla piuhan päähän pala ja liittämällä se näppisporttiin.) Ei väärässä käyttiskielessä yksittäisenä ongelmana olisi ollut mitään, mutta kun se tuli kaiken muun päälle, niin se osoittautui ns. viimeiseksi pisaraksi. Niinpä suksin pois koneen ääreltä epätoivon valtaamana, missä vaiheessa Leke fiksuna miehenä soitti kaverille, joka oikeasti osasi auttaa. Käyttöjärjestelmä asennettiin uusiksi, mutta sitten uusavuttomuus valtasi meidät molemmat: netti ei toiminut vaikka mitä yritettiin, ja kaikkien ohjelmaikkunoiden siirtäminen näytöllä tapahtui omituisen nykivästi…

Vikaa yritettiin etsiä pitkään, ärräpäitä lenteli suhteellisen tiuhaan ja lopulta päädyimme asentamaan käyttöjärjestelmän vielä kertaalleen uusiksi ennen kuin antaisimme periksi ja veisimme koneen uudelleen huoltoon. No, asennus ja kovalevyn formatointi vei muutaman tunnin, jonka jälkeen kävi ilmeiseksi, että ongelmat olivat edelleen läsnä. Leke taisi siinä vaiheessa viimein antaa periksi, mutta minä jäin vielä puoliturtuneessa tilassa räveltämään koneen äärelle. Välillä kävin läppärillä netissä kaivelemassa edes jotain mahdollista osviittaa siihen, miksi kone ei toimi niin kuin pitäisi, kunnes jossain vaiheessa väsyneissä aivoissani alkoi raksuttamaan: kun sain koneen ensimmäisen kerran kotiin, oli siihen asennettu monta sellaista ohjelmaa, joista en tiennyt oikeastaan mitään. Hmm, voisiko olla, että käyttöjärjestelmän asentamisen jälkeen pitää tehdä vielä jotain, jotta kone toimisi? Esimerkiksi vaikka asentaa ajureita? Otin asian puheeksi Leken kanssa, ja jo vain homma alkoi toimimaan. Asensin kaikki mahdolliset ajurit koneen osien mukana tulleilta levyiltä, ja kas: netti alkoi toimimaan eivätkä ohjelmaikkunat enää nykineet. Kaiken sen hampaiden kiristelyn jälkeen ratkaisu oli niin yksinkertainen, että tunsin itseni täydeksi ääliöksi. Vaan toisaalta, helvetistäkö minä tietäisin miten kone saadaan pelkän käyttisasennuksen jälkeen toimimaan? En ole tehnyt sitä koskaan aiemmin, ja Serv-Itin ystävälliset ja asiantuntevat työntekijät varmaan olettivat, että jos tyyppi tilaa itselleen räätälöidyn koneen osat, osaa se varmaan ottaa masiinan käyttöönkin ilman että sille tarvitsee selittää asioita kuin aloittelijalle. Valitettavasti tämä ei vain tällä kertaa pitänyt paikkaansa.

Kello on nyt jo yli yksi yöllä, mutta minä siirtelen edelleen tiedostoja läppäriltä uudelle koneelle. Olen viettänyt koko illan asennellen erilaisia ohjelmia, täysin ilman mitään ongelmia. Fiilis alkaa olla varovaisen toiveikas sen suhteen, että konetta vaivannut alkuperäinen vika on ehkä viimein korjaantunut kovalevyn vaihdolla. Ja hei, ensi kerralla osaan asentaa käyttöjärjestelmän ihan itse, sekä tajuan asentaa ajurit heti käyttiksen asentamisen jälkeen. Joka päivä oppii jotain uutta…

Vein juuri tutkintoanomuksen tiedekuntaan, ja jos kaikki menee hyvin, puolentoista viikon päästä olen ihan virallisesti maisteri. Hämmentävää, mutta hienoa. Gradu-Eximia lämmittää mieltä, sillä olihan se juuri sitä mitä toivoinkin, mutta toisaalta nyt kun sen sai, sen merkitys tuntuu paljon vähäisemmältä kuin vielä muutama päivä sitten tuloksia odotellessa. Hassua: jos en olisi saanut sitä, pettymys olisi ollut valtava, mutta kun tavoitteeseen päästiin, ei sillä olekaan niin suurta väliä. Yliopistoa tulee ikävä, vaikka viimeiset kaksi vuotta en muuta olekaan halunnut kuin päästä siitä kunnialla eroon. Eilen vilkuilin jopa jatko-opiskelijalle tarkoitettuja ohjeita netistä…

Ensimmäistä kertaa elämässä tulevaisuus on täysin hämärän peitossa. 6-vuotiaana alkanut opintoputki on viimein ohi, ja nyt, yli 20 vuotta myöhemmin, olo on vähän hutera. Peruskoulun jälkeen oli selvää, että jatkaisin lukioon, ja lukion jälkeen tiesin haluavani yliopistoon. Matkan varrelle mahtui kaikenlaista työnteosta ulkomailla asumiseen ja opiskeluun, mutta mitä tästä kaikesta jäi lopulta käteen? Yllättävänkin paljon. Eri asia, saako sillä paljolla itseä miellyttävää työtä, mutta oma-aloitteisuudesta se lienee enimmäkseen kiinni.

Vaan ensin on vuorossa kesä, ja kaikki mitä se pitää sisällään. Viikon päästä Provinssirock, sitten publiikin kautta Raaheen, missä toivottavasti odottaa suvun uusi tulokas ja tämän onnelliset vanhemmat. Kummallista miten nopeasti kaikki muuttuu. Kumpihan musta tulee ensin, maisteri vai täti?

Hillittömän upea, mahtava, tyylikäs, hiljainen ja niin kertakaikkisen ansaittu! Kyllä, kypsyysnäyte on kirjoitettu, lähetetty, vastaanotettu ja kuitattu, ja rakas palkintoni tästä kaikesta on koottu ja kytketty. Ja se on kaunis! Lisämausteena on vielä jättinäyttö, jonka Leke oli ostanut mulle salaa valmistujaislahjaksi, tuo ovela lurjus! Olen onnesta soikeana.

Asentelen tässä parhaillaan tarpeellisia ohjelmia ynnä muita, ja tarkoitus olisi siirrellä myös jonkin verran tiedostoja läppäriltä uudelle koneelle. Ja ehkä jossain vaiheessa iltaa asentaa odotettu NWN2, jos vaikka saisi hahmon luotua. Hävyttömän siistiä!

Gradut on nyt haettu ja toimitettu eteenpäin. Huomenna kirjoitan kypsyysnäytteen, ja sitten ei muuta kuin odottamaan arvosanaa. Sen jälkeen pitää vielä tehdä tutkintoanomus (vai mikä se nyt olikaan), ilmoittautua publiikkiin ja sitten olen valmis. Siis oikeasti valmis, ei-enää-opiskelija, maisteri. Aika hämmentävää.

Eilen kun tein tiivistelmää, huomasin gradun Introductionin ensimmäisessä kappaleessa kirjoitusvirheen. Niin monta kertaa kuin tarkistinkin muka kaiken, ja silti tuollainen pääsee seulasta läpi. Pitihän se arvata. Lähinnä nauratti, mikä lienee hyvä merkki.

Päässä on vain katkonaisia ajatuksia. Soittivat aamupäivällä tietokoneliikkeestä, että kone on valmis, mutta muualta ostamani käyttöjärjestelmä pitäisi vielä asentaa, eli jos voisin sen toimittaa. Leke vei sen tänään kun kävi muutenkin kaupungilla, ja uskoisin, että viimeistään ensi viikolla saan uuden leluni kotiin.

Huomenna kypsäri ja illalla katsomaan ystävän keikkaa, torstaina pikavisiitti Raaheen, perjantaina lentokoneella Helsinkiin serkun häihin. Ensi viikolla kiireetöntä olemassaoloa ensimmäistä kertaa aika hemmetin pitkään aikaan. Kyllä, kiitos.

Sitten Blogilistan “uudistuksen”, SW (monien muiden blogien tavoin) ei ole sen mukaan päivittynyt kertaakaan, ja koska tilanne sen kun jatkuu ja jatkuu, päätin lakata käyttämästä palvelua ainakin toistaiseksi. Listasin kaikki seuraamani blogit Google Readeriin, ja jopas alkoivat päivitykset näkymään. Ainoa huono puoli on se, että muutama blogi jäi väkisillä Readerin ulkopuolelle, koska niistä ei ole olemassa RSS- tai muuta feediä, joten niitä täytynee vain käydä silloin tällöin vilkaisemassa päivitysten varalta. Lisäharmi on tietysti se, että Readerin kautta ei törmää uusiin mielenkiintoisiin blogeihin, mutta ehkäpä seuraan jo ihan tarpeeksi montaa muutenkin.

G:n suhteen tilanne on se, että sain tänään kirjoitettua tiivistelmän, ja huomenna on vakaa aikomus piipahtaa yliopistolla sen verran, että saan sidotut gradut vietyä tiedekunnan opintopalveluihin tarkastamista varten. Enää kypsyysnäyte odottaa tekijäänsä, mutta vielä tänään en jaksa ajatella asiaa sen tarkemmin.

Tuossa ne printtautuu, kaikki kolme kappaletta gradua. Aika uskomaton tunne, melkein virstanpylväs jo itsessään. En meinannut saada viime yönä unta, joten päädyin (Leken ehdotuksesta) laskemaan sadasta nollaan ranskaksi (kieli oli ihan oma idea) hengityksen tahtiin, ja vasta kun olin jo hetken hokenut mielessäni “zero, zero, zero, zero” sain unen päästä kiinni. Aamulla päivitin nettilähteet (vielä kerran), tarkistin leiskan (monta kertaa) ja tein varmaan kymmenen eri PDF-versiota ennen kuin olin tyytyväinen, ja nyt ne siis printtautuu. Seuraavaksi tarkistan niput, vien ne sidottavaksi, poljen kotiin auringonpaisteessa ja otan kotona yhden kylmän siiderin.

Eilen kävin pitkästä aikaa Liljen kanssa lounaalla, ja illalla Minna ja Hune tulivat käymään. Hune oli korvaamattomaksi avuksi katsastaessaan mun uuden pelikoneen osaset netin ihmemaasta, ja uskoisin, että muutaman viikon kuluessa saan jo aikoja sitten itselleni lupaamani valmistujaislahjan kotiin asti. Ei paha ollenkaan.

No niin, viimeiset ehdotetut korjaukset on nyt tehty siltä osin kuin mahdollista. Huomenna luen koko roskan vielä kerran läpi alusta loppuun, teen lopulliset viilaukset ja torstaina printtaan sen ulos kolmena kappaleena ja vien tulosteniput sidottavaksi. Maanantaille oli painossa peruutuspaikka, joten ensi viikon tiistaina on gradut kansissa. Kaikilta osin en ole sataprosenttisen tyytyväinen tekstiin, koska en ehtinyt/saattanut/kyennyt tekemään kaikkia ehdotettuja viilauksia, mutta sellaista se joskus on. Läpi se menee joka tapauksessa.

Loppuviikolla pitää vääntää tiivistelmä, ja hyvällä tuurilla myös kypsyysnäyte. Kyllä musta vielä maisteri tulee.

Väänsin koko viikonlopun korjauksia eikä homma ole vieläkään valmis. Analyysin yhteenveto-osuuteen pitää kirjoittaa kokonaan ihan uutta juttua ainakin n. sivun verran ja teoriaosuuteen vähintään pari kappaletta, jonka jälkeen on edessä muutaman vaikean valinnan teko. Käytännössä aika loppuu kertakaikkiaan kesken, eli jos haluaisin tehdä niin hyvää työtä kuin suinkin pystyisin, tarvitsisin muutaman lisäviikon ylimääräisen taustatyön tekemiseen, mutta koska niitä ei ole saatavilla, ei auta kuin alistua kohtaloonsa. Näin ollen taustatutkimuksen osuus jää yhdeltä osa-alueelta suppeammaksi kuin mikä olisi hyväksi. Toinen ongelma liittyy käytettyyn metodiin, jonka käsittely jäi sittenkin kesken, vaikka kuvittelin sen olleen jo valmis. Taitaa olla pakko vain hyväksyä se tosiseikka, ettei gradu ole koskaan valmis. Torstaina on joka tapauksessa vakaa aikomus viedä koko roska painoon, ja jos valmiiseen tekeleeseen jää kauheasti virheitä/puutteita, niin sittenpä sille ei enää mitään mahda.

Gradun päälle vielä tiivistelmä ja kypsyysnäyte, niin eipä lopu hommat kesken. Tämän kuun puolivälissä pitäisi kaiken olla valmista, ja jos ei ole, niin sitten taitaa jäädä valmistuminen tältä keväältä haaveeksi. Toivottavasti ei sentään. Hitto että kyllästyttää koko homma.