Swirlwind

It’s a gorram shame Firefly flies no more. It was no less than brilliant; in fact I had quite forgotten how good it was until I went and watched it (again) in the space of a few days. Sure, I remembered loving it, but I’d forgotten what that love felt like, and now it’s all fresh in my mind again. *sigh* It’s just too damn bad. Tomorrow I will cap it off by watching Serenity, and then I’ll bury it again for a while.

What I should be doing is designing a website for my private trader company called Write Words Language Services. Yeah, I’m an entrepreneur, my friends. Feels funny, but it’s true. Now all I need to do is make some business happen, and I’m all set. Fortunately I have at least one job coming up, and a possible little something else as well. There are still some loose ends that need tying up, but nothing that can’t be handled. I’m pretty happy about the way things are for the moment, and hopefully more good stuff is coming my way soon.

Mass Effect 2:n uusi traileri näyttää todella hyvältä! En malta odottaa ensi vuoden alkuun… ;)

Lisäksi Star Wars: The Old Republicin E3-traileri on todella vaikuttava, vaikkei siinä varsinaista gameplay-matskua olekaan:

Ja lopuksi muistutuksena itselleni: rakas XBOXimme lähti tänään kohti Saksaa ja korjausta. Ilmoittivat, että korjausaika on 2-3 viikkoa, joten katsotaan. Lohdukseni käskivät jättää kovalevyn kotiin, joten mun pelisavet ovat ainakin toivottavasti turvassa olohuoneessa.

Go See It.

One of the most haunting and impressive scenes in film history:

I meant to write this particular entry for my birthday, but hey, lately my plans really haven’t worked out the way I thought they would, so why would this be any different? The inspiration came from two entries written by Siren in her Finnish blog, Sudet tulevat. She listed her fictional male and female crushes, and got me thinking about mine. ‘Cause I sure have a few…

So, this is how it works. The ladies and gents are in no particular order, because I couldn’t possibly come up with an order of preference. Any one of them I would bed in a heartbeat, and soon I will tell you why. Most of them I would never give the time of day in real life, but this is fiction, not real life. Also, only characters from movies and TV-series are included, because otherwise there would never be an end to this entry.

First I give you an image of the character (click to enlarge) and their name, and the movie/series s/he is from will be within parentheses. A word of warning: some spoilers regarding the movies/series will surely follow, so consider yourselves adequately informed. (The images are taken from all over the web, so none of them are owned by yours truly.)

We’ll start with the gents:

Logan Echolls (Veronica Mars)

Born into a wealthy family, abused by his famous father, hated by many and loved by few. Logan is the very definition of damaged goods, and I absolutely adore him as a character. Witty, passionate, complicated, self-destructive, tough, yet vulnerable. His love for Veronica makes him approachable despite his less appealing characteristics, and by the end of the first season, his character was the one thing that got me coming back for more. I hate the way things ultimately ended as far as Logan was concerned, but his character will always be included in my list of fictional crushes.

William the Bloody aka Spike (Buffy the Vampire Slayer)

The spurned romantic turned into a soulless bloodsucker, who still somehow managed to hold on to his humanity. Sure, he was a vicious killer, but at the same time he sincerely loved Drusilla, and later Buffy. Spike epitomises a person who is ruled by his passions. “Love’s bitch”, as he calls himself. He is incredibly perceptive and intuitive, and entirely honest to himself about the things that drive him. While he fancies himself a bad boy, even evil, it is clear from the first time his character enters the series that neither of those qualities do him justice. Spike steals every scene he’s in, and I could never get enough of him.

John Crichton (Farscape)

The intrepid explorer, the brilliant scientist and the kick-ass (anti?)hero all rolled in one. While Crichton is a wonderful character all on his own, it’s his love for Aeryn and his best-buddies-friendship with D’Argo that truly make his character stand out as exceptional (and exceptionally hawt). To me, Crichton represents humanity’s best characteristics, and if we ever needed to send an embassador to meet aliens in space, he’d be the one we should pick. Brains, brawn and, perhaps most importantly, heart.

Malcolm “Mal” Reynolds (Firefly)

Fiercely loyal and stubborn to the point of stupidity, Mal holds on to his ideals and the people who form his family aboard the Serenity. Behind the tough-as-nails exterior, Mal would do anything, go to any lengths to protect his people from harm. And while he never really manages to confess his love for Inara, it’s clear he feels it. However, my favourite relationship in the series is the one between Mal and his second-in-command, Zoë. Utter trust and an understanding so deep, it requires no words.

Lenny Nero (Strange Days)

Lenny starts off as a pathetic loser who has sacrificed everything in order to hold on to his memories of a relationship that ended long ago. He has pawned his pride and is unable to recognise the people who use him from the people who truly care about him. It takes a real twist of fate to turn him around and find himself, but when he finally does, the transformation is pretty spectacular. Lenny is one of my all time favourite antiheroes, and I love him to pieces. Mostly it’s because despite his utter spinelessness at the beginning, he’s still a man of strong emotions. It’s really love that sank his boat, and I find the ability to love to be the ultimate turn-on.

James “Sawyer” Ford (Lost)

Lying, cheating, swindling rogue with (once again) heart. Sawyer is a damaged goods character, who cons because he’s been conned. There is nothing refined as to why he is so appealing to women, on the contrary, his appeal is rough, almost primal. However, at the same time he is clearly intelligent, which gives his character added depth. The accessibility to his character lies in his relationships with others, namely Kate, and, to a lesser extent, Hurley, Jin, Claire and Juliet.

Michael Samuelle (La Femme Nikita)

Cold as ice, yet containing such repressed emotion it’s a wonder he doesn’t burst. The relationship between Michael and Nikita is what kept the show going, and it flat out does it for me. Once again, Michael is seriously damaged goods. He starts out as practically an automaton, but slowly Nikita brings him out of his shell. Later, as we learn about the death of his wife, and his current family (especially his son), his character gains layers and becomes even more compelling. Gotta hate the mullet, but his soft French makes up for it quite nicely ;)

Han Solo (Star Wars)

The lovable rogue. Contrasted with Luke’s boyishness and naiveté, Han initially comes off as a self-serving Don Juan, but fortunately turns out to be more than that. Just as fortunately he still retains the roguish characteristics even when demonstrating courage, which keeps his character from remaining one-dimensional. Gotta love the cocky attitude paired with loyalty to his friends and loved ones.

Wolverine (X-Men)

There’s slight cheating in place here. I didn’t love any of the X-Men movies, but I’m an avid fan of the comics, and I love the comic character Wolverine. I also love Hugh Jackman’s Wolverine, but for (to some extent) different reasons. First of all, physical hawtness and sex appeal. Secondly, the love triangle between Wolverine, Jean Grey and Cyclops. Thirdly, because Wolvie will always do what no one else can, is tough-as-adamantium and despite all the ass-kickings he’s both given and received, he’s still a pretty darn smart guy. Sure, more heart than brains, but I’ve always been into passionate guys, and he definitely fits the description.

Morpheus (The Matrix)

Okay, I have a thing for Laurence Fishburne. I just do. Now, Laurence Fishburne + martial arts skills + cool outfits + a katana + philosophical sci-fi musings = hawtness. My only regret is that Morpheus played such a minor role in the sequels for the Matrix, but disregarding all that, HAWTNESS. Full stop.

Now it’s the ladies’ turn:

Zoë Washburne (Firefly)

A woman of unflinching loyalty and duty. At the same time, a woman of love and devotion to her husband and extended family aboard the Serenity. I’ve always been intrigued by the relationship between Zoë and Mal, which is so different compared to the relationship between her and Wash. Zoë and Mal are inseparable, but their personal relationship is built on their relationship as soldiers, and as Mal being Zoë’s commanding officer. At the same time Zoë and Wash are inseparable, but the ties between them are the ties between a man and a woman in love with each other. It is the most interesting “love triangle” I’ve ever stumbled upon, and it’s a damned shame I don’t get to delve deeper into it. Zoë is gorgeous, both in the military mode and out of it.

Faith (Buffy the Vampire Slayer)

The dark slayer. Overt sexiness personified. The bad girl. She’ll kick your ass whether you’re on the street or in bed, and that’s what I love in a (fictional) person. Faith is damaged goods and often not very likeable, but damn, she’s hawt. However, what really made her character interesting was her relationship with the Mayor. She could never be loved for who she was in the Scooby gang, because Buffy already occupied the Slayer spot, but for the Mayor, she was unique. Always led by her emotions, Faith is in many ways the feminine counterpart for Spike/Logan/Sawyer/insert your favourite bad boy with heart here.

Lornette “Mace” Mason (Strange Days)

Characterised by her sense of loyalty and duty coupled with both physical and emotional strength, Mace is the polar opposite of Lenny. When she was weak and vulnerable, Lenny (before his eventual downfall) was there for her, and she always loved him for it. She is there for him long after he’s stopped deserving it, and eventually it’s she who instigates the change for the better in Lenny. One of my favourite Mace moments is when she drives the car off the pier and extends her arm to keep Lenny from getting hurt by the impact. It’s the quintessential reversal of traditional male-female roles, and it describes their characters perfectly. I could probably love Mace.

Kara “Starbuck” Thrace (Battlestar Galactica)

Reckless, capable, weak and strong at the same time. Starbuck resembles Faith quite strongly, but she has an added feeling of maturity I can’t really put my finger on. It’s not emotional maturity, that much is for sure, but maybe it’s the fact that she never actually crosses over to the “dark side”, while Faith does. Her complicated relationship with Apollo is interesting, but I think I’d find it more compelling if I actually liked Apollo better. As it is, Starbuck is for me the main reason to keep watching Galactica. I loved her best with short hair, but she’s hawt enough for me to put up with the longer hairdo as well…

Major Motoko Kusanagi (Ghost in the Shell: Stand Alone Complex)

More machine than human, capable both physically and mentally, and in many ways androgynous despite her obviously feminine shape. Kusanagi is a mystery, both to her team members and to the viewer. Is humanity dependent on having a biological, human body? Kusanagi lost hers as a little girl, and her consciousness was transferred into a cybernetic body. She doesn’t feel the same way as a biological human does, doesn’t have the gender identity of a typical woman, the list goes on. The closest thing to a human relationship Kusanagi has is arguably between her and Batou, who is also almost entirely cybernetic. However, Batou is still clearly a man inside his head, and, for instance, keeps lifting weights even though there is no physical benefit to be had from the exercise. I find Kusanagi extremely compelling both physically and psychologically.

Aeryn Sun (Farscape)

Aeryn started out as a total soldier grunt, so brainwashed by her Peacekeeper background that there was almost no personality attached to her gorgeous form. After joining the crew of Moya, Aeryn began her journey towards becoming an actual person instead of being merely an extension to her weapons. She is strong and capable (as are all my female crushes, and most of the men as well, it seems), and increasingly human, even though strictly speaking she isn’t. Her love for Crichton gives her added depth, and their relationship has definitely become one of my all time favourites in any fiction.

Sarah Connor (Terminator 2 & Sarah Connor Chronicles)

Sarah has devoted her entire existence to her son and by extension, the future of mankind. Whatever comes her way, her number one priority never changes. Her fight against the machines has almost made a machine out of herself. It doesn’t mean she is incapable of feeling, quite the contrary, but she is still stalwart in her purpose. Take away John Connor, and there isn’t much left of Sarah. However, she is still very much a woman and a mother. She loves so selflessly and unconditionally, it is impossible not to admire that. Plus, she’s hawt, in all her incarnations.

Lisbeth Salander (Män som hatar kvinnor)

Okay, Lisbeth is probably the most damaged person on my list. Her past is so dark, it’s pretty much impossible to consider her entirely sane anymore, and yet she is one of the most compelling and attractive characters I’ve ever come across. Having been victimised a lot in her life, she still refuses to be a victim, which shows remarkable psychological and emotional strength. She is both the hero and the villain, and still remains utterly believable. She takes my breath away.

So, that’s it, at least for now. Shall I throw the ball to your corner next?

Perjantai-ilta ja lauantaikin meni pitkälti sellaisessa vähän pöllämystyneessä tilassa, lauantai osin surkeasti nukutun yön takia. Leke oli aamuyöhön asti läksiäisissään, ja minä olen niin kertakaikkisen tottunut unikaveriin, etten meinaa millään saada nukuttua ilman. Toisaalta se on hassusti mukavaakin, että toista jaksaa ikävöidä vaikka sitä näkeekin joka päivä.

Osin pöllämystyneisyys johtui tietenkin pienestä gradueuforiasta, vaikka en kauheasti viitsikään vielä tuulettaa, ottaen huomioon ettei siitä vielä pääse eroon. Silti, tuntui mahtavalta ettei konetta tarvinnut avata heti aamusta, vaan saattoi ihan rauhassa ja hyvällä omatunnolla loisia pitkälle iltapäivään tehden ihan muita juttuja.

Lauantaina kävin yksikseni kaupassa, ja huomaa kyllä että olen elänyt erakkoravun elämää viimeiset ties kuinka monta viikkoa. Tuntui täysin hämmentävältä olla ihmisten ilmoilla. Tänään käytiin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa ulkona syömässä (intialaista, nam!) ja elokuvissa katsastamassa Persepolis, joka oli vallan mainio. Se jäi näkemättä muiden kiireiden/saamattomuuden vuoksi silloin kun se pyöri perusteattereissa, mutta Studio pelasti jälleen kerran päivän. Oli ihanaa kävellä Ainolan puiston läpi ja haistella kevättä, vaikka vettä tihuuttikin harmaalta taivaalta.

Huomenna on Leken viimeinen työpäivä (niin, kryptinen merkintä viittasi Leken päätökseen ottaa loparit piiiiitkän harkinnan jälkeen), ja minä käyn yliopistolla hoitamassa erinäisiä valmistumiseen tähtääviä asioita. Parin viikon päästä on edessä viikonloppureissu pääkaupunkiseudulle rakkaan serkkuni häihin, ja jossain vaiheessa tekisi mieleni piipahtaa myös Tampereella siskon luona ja katsomassa mummua. Kesäkuun puolivälissä käydään Provinssirockissa, jonka matkajärjestelyt on jo pitkälti tehty. Kesähän tästä tulee! Tuntuu siltä niin kuin olisi herännyt unesta.

Huomenna Lappiin viiden päivän mittaista excua vetämään vaihtareille. Odotettavissa radiohiljaisuus (kuten tavallista). Ystävälle tiedoksi, että Beowulf oli minusta oikein hyvä, vaikka ilmeettömät CGI-ihmiset vähän rassasivatkin silmää. Silti, elokuvasta sai irti juuri sen mitä halusinkin, eli kunnon vanhan ajan skandinaavisen sankaritarinan kaikkine mausteineen. Pahalta tuntui ainoastaan se nelihenkinen lapsiperhe siinä edessä. Eikö sitä millään tajuta, ettei animaatio automaattisesti tarkoita lastenelokuvaa?

I finally did it! After comparing all kinds of different editions and lamenting the fact that our DVD-player isn’t region free, I stumbled upon Play.com’s DVD-box offer, which allowed me to order the entire Buffy the Vampire Slayer series on DVD for a reasonable price. Okay, the boxes are separate and will take quite a bit of space on our already rather full DVD-shelves, but I don’t care. All the boxes are of the same edition, and they only cost EUR 23.49 each, compared to the usual price of EUR 40+ each. I have wanted them for so long, it seemed like insanity not to buy them now that the opportunity rose, and right now I’m just so pleased! Buffy is pretty much my all-time favourite TV-show, which I have come back to time and time again whenever they show the reruns on TV. Finally I can say goodbye to taping the individual episodes and instead watch them in whatever order I choose to whenever I want.

I don’t usually publish test results or memes in SW, but I suppose exceptions can sometimes be made.

Ulkona sataa tihuuttaa vettä, ja töiden jälkeen pitäisi jaksaa vääntäytyä kuntosalille. Töissä ei ole töitä, joten iltapäivät menee peukaloita pyöritellessä, mikä ei sekään jaksa innostaa. Plussaa päivään tuo kuitenkin se, että ollaan Leken kanssa miltei valmiita tekemään päätös Ankkarockiin lähdöstä, joka tarkoittaisi sitä, että pääsen sittenkin festareille tänä kesänä. En ollut koko festaria edes noteerannut ennen kuin sattumalta osui silmiini, että siellä soittaa The Gathering ja Nine Inch Nails, ja tarkemman tutustumisen jälkeen totesin bändilistalta löytyvän myös miltei kaikki suomalaiset jotka halusinkin nähdä (Von Hertzen Brothers, Lapko ja miksei myös Maj Karma) ja lisäksi vielä Ruotsin festarihelmi The Ark. Toki myös Dir En Grey on pakko katsastaa ihan mielenkiinnostakin, ja oli listalla muutama muukin ns. uteliaisuustapaus. Hyvällä tuurilla mun ei tarvitse edes ottaa vapaapäivää töistä, vaan saataisiin matkustelut suunniteltua ilman että arki kärsii, vaikka todennäköisesti festariväsymys viekin veroaan viikonlopun jälkeen. Jospa se olisi kuitenkin sen arvoista.

Aloitin eilen DVD-listan kokoamisen epäilyksistäni huolimatta, mutta ihan loppuun asti en sitä saanut vielä tehtyä. Voi olla, että tänään värkkään sen loppuun, jos suinkin kuntosalin ja kauppailun jälkeen jaksan. Homma oli jopa ihan valaisevaa, sillä olin jo unohtanut muutamankin leffan jotka meillä/mulla on katsomatta, ja jotka toivottavasti tulee nyt sopivalla hetkellä katsottua. Lisäksi iski taas kuume katsoa Farscape kokonaisuudessaan uudelleen, kun kerran hommasin sen DVD-muodossa itselleni.

On mahdollista, ettei pitäisi kirjoittaa blogiin vain siksi, että on mieltäkuolettavan tylsää.

Väsäsin huvikseni tuohon sivupalkkiin oman paikkansa vastikään katsotuille elokuville ja luetuille kirjoille/sarjakuville, koska kaikesta ei aina jaksa kirjoittaa varsinaisessa blogitekstissä. Pitää vielä miettiä jonkinlaista arvostelusysteemiä ainakin elokuville, vaikken tässä vaiheessa sellaista jaksanutkaan kehitellä. Tekisi myös mieleni listata kotoa löytyvät DVD:t saman tyyppiseen listaan kuin Maikki on tehnyt, mutta en sitten tiedä riittääkö innostus vielä illalla kotona, ottaen huomioon että listaa olisi lisäksi tietenkin päivitettävä aina kun tulee ostettua jotain uutta. No, katsotaan.

Menin tilaamaan Ameriikan Amazonista aika kasan luettavaa, jotka tosin lähtevät kohti Eurooppaa vasta joskus ensi tai sitä seuraavalla viikolla. Sieltä on tulossa toinen ja kolmas osa Elfquestin Archives-sarjaa ja uusin julkaistu Elfquest nimeltään The Discovery, sekä melko kasa Laurell K. Hamiltonin tuotantoa: novellikokoelma Strange Candy, kovakantinen sarjakuva-albumi Guilty Pleasures ja Anita Blaken 14:s osa, Danse Macabre. Ennakkotilasin myöskin The Absolute Sandman, Vol 2:n ja Hamiltonin Merry Gentry -sarjan viidennen osan, nimeltään Mistral’s Kiss. Lisäksi olen ennakkotilannut Play.com:ista Harry Potter and the Deathly Hallows -kirjan, tietysti aikuiskansilla, ja alennusmyynnistä on jo matkalla Twelve Monkeys, A Scanner Darkly ja Johnny Mnemonic. Eiköhän näillä saa taas tehokkaasti estettyä kaikenlaiset gradunkirjoittamisyritykset!

Juhannus tuli ja meni, ja täytyy kyllä sanoa, että kolmen päivän loma teki terää. Kämppä saatiin siivottua siedettävään kuntoon, ja vaikka gradu ei edennytkään, päätin olla tuntematta asiasta sen kummempaa syyllisyyttä. Aina ei kertakaikkiaan pysty, saata tahi kykene.

Viikonlopun aikana katsottiin Carnivàlen kakkoskauden pari viimeistä jaksoa, joten nyt on sekin sitten lopussa. Kauden alkupuoli oli melkoista tervanjuontia, kun ei se meinannut lähteä käyntiin sitten millään, mutta loppu sieppasi mukaansa yllättävänkin voimalla. Loppujen lopuksi ennenaikainen päätös hienolle ja omintakeiselle sarjalle jäi surettamaan, mutta minkäs teet. Amerikkalaiset katsovat mieluummin tusinaa eri CSI-sarjaa kuin yhtä myyttis-historiallista, katsojalta jotain vaativaa laatuteosta, eikä sen kai enää tässä vaiheessa pitäisi ketään yllättää.

Saimme vastikään myös Ghost in the Shell: Stand Alone Complex 2nd Gigin päätökseen, joka rokkasi ainakin allekirjoittaneelta sukat jalasta. Sarjan enigmaattiset vaiheet saivat aikaan varsin eettis-filosofista keskustelua vielä päiviä viimeisen jakson katsomisen jälkeen, mikä nyt on aina hyvä asia. Laitoin Solid State Societyn ennakkotilaukseen saman tien ;) Ainoa negatiivinen puoli on se, ettei DVD-pakkauksen tekstityksistä ole oikeasti mihinkään. Olisimme tietenkin mieluiten katsoneet sarjan alkuperäisellä ääniraidalla, mutta minkäs teet kun käännökset ovat niin sekavia, ettei niitä lukemalla pysy kärryillä vaikka mikä olisi. Niinpä päädyimme katsomaan sarjan dubattuna, joka ei onneksi tässä tapauksessa ollut kovinkaan harmittavaa, koska dubbaus on todella laadukas, ja näyttelijävalinnat (ehkä Chief Aramakia lukuun ottamatta) moitteettomia. Silti, tuli ikävä Major Kusanagin japanilaista ääntä, ja vähän haikailin myös Batoun alkuperäisäänen perään. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada.

Nyt on myöskin harrastettu rakentavaa parisuhdetoimintaa pelaamalla sekä Halo että Halo 2 läpi co-oppina, ja onhan ne molemmat erittäin onnistuneita omassa lajissaan. Jopa tällainen kokematon tumpelo onnistui olemaan vähintäänkin semitaitava alieninliiskaaja ilman että Leken tarvitsi kovin montaa kertaa viedä tilanne loppuun yksinään. Kolmosta odotellessa…

Lisäksi Neverwinter Nights 2 -kuumeen korventaessa sisimpääni olen pelaillut ykkösosaa, tai oikeammin NWN-yhteisön väsäämiä moduuleja uudella innolla. Löysin pitkästä aikaa oikein todella hyvänkin netin syövereistä, jota voisin ainakin rakkaalle sisarelleni suositella täysin varauksetta: Stefan Gagnen the HeX coda 01, joka yhdistelee steampunkkia, fantasiaa ja it-maailman häröilyä mitä maittavimmalla tavalla. Ainoa harmistuksen aihe moduuliin liittyen on sen puuttuva kakkososa, jota ilmeisesti ei tulla koskaan tekemään loppuun, mutta koska ykkönen on kuitenkin pitkälti sellaisenaan toimiva tarinakokonaisuus, ei kakkososan puute sinänsä haittaa. Silti, maailmaan ja sen asukkaiden pariin olisi mukava vielä palata.

Sarjakuvapuolelta mainittakoon, että olen pitkästä aikaa lukemassa koko Ryhmä-X -kokoelmaani uusiksi (korjaillen samalla vanhoja liimaselkiä, joista sisäsivut irtoilevat, grh). Lisäksi tilasin vastikään Joss Whedon -innostuksessani Serenity- ja Fray-albumit, joita edelleen odottelen saapuvaksi Amerikan ihmemaasta. Buffyn kasikautta on nyt ilmestynyt minulle saakka kolme lehteä, ja neljättä tässä odottelen. Toistaiseksi tarina on vaikuttanut mielenkiintoiselta, vaikka kokonaiskuvaa onkin vaikea saada ohuista läpysköistä, joissa niissäkin on mainoksia enemmän kuin täällä pohjolan lintukodossa kasvanut sarjakuvafiilistelijä uskoo edes mahdolliseksi. Ei sarjakuva tällä kertaa oikein TV-sarjan tasolle yllä, etenkään koska Spikea ei vielä ole näkynyt lainkaan, mutta saa sillä pahimmat vieroitusoireet kuriin.

Siinäpä varmastikin ne tärkeimmät populaarikulttuuriaitasta tällä kertaa.

Toinen viikko kesätöissä alkoi tänään, ja johtuen eilisen turhan myöhäisestä nukkumaanmenosta, fiilis oli aika väsynyt. Vielä 10 viikkoa edessä, mutta kyllä sen jaksaa, vaikka gradu vähän painaakin omaatuntoa. Päätin yrittää tehdä sitä hitusen eteenpäin jokaisena ei-päivystyspäivänä, vaikka vain sen verran, että aihe pysyy tuoreena mielessä. Katsotaan miten suunnitelman toteutuksen käy.

Viikonloppu oli mukava ja rentouttava. Lauantaina käytiin katsomassa Zodiac Even ja Jarkon kanssa, ja sen päälle vielä vähän istumassa iltaakin. Leffa jaksoi pitää mielenkiinnon yllä tasaisuudestaan huolimatta ja tuli jälleen kerran todettua, että Robert Downey Jr. on törkeän hyvä näyttelijä. Sunnuntaina lähinnä laiskoteltiin, vilkuiltiin DVD:ltä Ghost in the Shell: Stand Alone Complex 2nd Gigin jaksoja ja pelattiin yllättävän addiktiiviseksi osoittautunutta Haloa co-oppina. Sivuhuomautuksena sen verran, että olen aina ollut ihan surkea 1st person shooter -peleissä, mutta koska Halossa on kuulemma varsin pätevä juoni, päätin antaa sille mahdollisuuden. Onneksi! Ensinnäkään en edes ole siinä kauhean paska, ja toisekseen se on ainakin tähän mennessä ollut oikeasti tosi mukavaa. Sitäpaitsi pitää harjoitella ammuskelupelejä, jotta pärjäisin Mass Effectissä sitten kun se tulee ;)

Yleismieliala on ollut pitkälti positiivinen, jossa lisänä hitunen väsymystä. Tekemätön gradu väsyttää taustalla, ja toisaalta myöskin muut velvoitteet. Vaan sellaistahan tämä on.

Selasin tässä blogiani taaksepäin vähän nostalgisissakin fiiliksissä, kunnes päästyäni helmikuulle tajusin, ettei edellisestä flunssasta ole kuin kolmisen kuukautta! Okei, tän on parempi olla joku ihan toinen virus kuin se minkä jo kärsin alkuvuodesta, koska kieltäydyn ehdottomasti olemasta niin kehnossa kunnossa että sama virus onnistuisi lamauttamaan mut kaksi kertaa näin lyhyen ajan sisään… Järkyttävää. Muutun pyhimykseksi ja lopetan kaikki huonot tapani saman tien. En syö enää ikinä mitään muuta kuin parsaa ja kukkakaalia. Transformoidun (get it?) urheiluhulluksi. Oikeasti.

No en sentään. Nythän on kesä! Mansikka on terveellistä! Siiderikin on terveellisempää kuin esimerkiksi.. köh.. kokaiini? No on! Mulla on enää hitusen verran lämpöä, Gilmore Girlsien kolmoskausi on katsottu ja päivän kananuudelikeittoannos vedelty onnellisesti hymyillen nassuun. Aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, ja ehkä jo huomenna pääsen ulos ensimmäistä kertaa sitten maanantain jälkeen! Hyvästi mökkihöperöityminen ja blogin tiivis päivitystahti! Ainoa suunta on ylöspäin!

En uskonut, että juurikaan ehtisin innostua viikon päästä alkavasta reissusta, mutta niinpä vain pienimuotoinen matkakuume iski päälle kun käytiin aamupäivällä ostamassa upouudet Samsonite-matkalaukut (omani soma viininpunainen, Leken tummanvihreä) loistavan palvelun laukkukaupasta. Lisäksi villiinnyin Anttilan tarjouksista ja rohmusin itselleni ensimmäiset kolme kautta superhyvää Gilmore Girls -sarjaa. Loput ostan sitten joskus kun nekin löytyy alesta… Gradu-tilanne ei ole mitenkään erityisen hyvällä mallilla, mutta ainakin mulla on nyt reilut seitsemän sivua melkolailla valmista tekstiä, joten ihan tyhjää ruutua ei tarvitse enää tuijottaa. Ennen matkaa tuskin saan mitään oikeasti valmiiksi, mutta läppäri lähteekin Italiaan mukaan, joten katsotaan miten tässä käy. Ai, ja mainitsinko jo, että sain kutsun haastatteluun mahdollista syksyn työharjoittelupaikkaa ajatellen? Voi kunpa se tärppäisi! Kaiken kaikkiaan asiat on aika hyvällä mallilla, toivottavasti sama meininki jatkuu tästä edespäinkin.

Such a lovely May Day, or more accurately, the day before. Tommi and Sanna invited us to their place, where they cooked a most splendid meal and we got to try out their Nintendo Wii, which was actually a lot of fun. We also played a fairly long round of Trivial Pursuit (the 90’s edition), which along with good conversation made the night go by incredibly fast. Yesterday we mostly just lazed the day away, and in the evening we watched the extended version of Blade: Trinity, which frankly wasn’t very impressive, and the alternate ending was downright stupid. Oh well.

Today should be all about business, but so far it’s not looking too good. Oh well again.

On pitänyt kiirettä. Perjantaina otimme äkkilähdön Raaheen kuultuamme, että vaari otetaan osastolle huonon voinnin vuoksi. Mummu oli siis jäämässä yksin kotiin äidin ja isän ollessa reissussa, joten pakkasimme kamamme ja läksimme saman tien. Viikonloppu vierähti erinäisiä tilanteeseen liittyviä asioita hoitaen ja kävimme vaaria katsomassa sekä lauantaina että sunnuntaina, mutta tilanne ei oikein tuntunut merkittävästi parantuvan. Haimme äidin ja isän lentokentältä sunnuntaina, ja saimme kyydin kotiin. Eilen sitten kuulin, että vaarilla on keuhkopussissa nestettä ja sydämen vajaatoimintaa, eikä munuaisetkaan oikein pelaa niin kuin pitäisi. Vaikea sanoa miten tilanne tulee kehittymään, kun ei ole enää nuoresta miehestä kysymys, ja surettaa mummun puolesta. Toki on lohdullista ajatella Maikin tavoin, että vaari pääsi viettämään pääsiäistä käytännössä koko sukunsa kesken, ja vielä pitämään ensimmäistä lapsenlapsenlastaan sylissäkin, mutta surettaa silti.

Lauantaina illalla katsoimme Casino Royalen, jota en ollutkaan vielä nähnyt. Varsin laadukas Bond-filmi, vaikka en oikein romanssiin päässytkään mukaan, ja vaikka pahiksen tyhmä bluffiliike ärsyttikin yksinkertaisuudessaan. Silti, perun aiemmat pahat puheeni Daniel Craigista, sillä vaikka onkin kerrassaan ruma mies, presenssi on juuri niin vahva kuin Bondilla pitäisikin olla. Sunnuntaina kävimme vielä leffassa katsastamassa Sunshinen, joka typerästä premissistään huolimatta oli ihan viihdyttävä, ja jossa mielestäni onnistuttiin ihan hyvin hahmojen psykologisessa kuvauksessa. Toki mukaan mahtui auringon mentäviä juoniaukkojakin, eikä leffassa varsinaisesti mitään uutta ollut, mutta näyttävä se joka tapauksessa oli, ja jaksoi pitää mukanaan loppuun asti. Tai no, ainakin melkein loppuun.

Tänään on viimeinen työpäivä vähään aikaan. Viikonlopuksi suunnitellut hommat peruuntuivat ymmärrettävistä syistä, joten olen jo valmiiksi aikataulusta jäljessä, mutta ei auta kuin yrittää parhaansa. Saan tänään graduun tarvittavia matskuja yhdeltä opiskelukaverilta, ja ne olisi kyllä syytä käydä läpi ennen viikonlopun peliä. Aikaa on taas kerran ihan helvetin vähän, mutta on pärjättävä sillä mitä on. En tiedä yhtään mitä odottaa, joten ehkä on parempi etten odota mitään.

Ihan loistavaa. Perjantaiaamuna suunnattiin lentokentälle aamusella hakemaan Essi, Antti ja pikku-Iines, jonka jälkeen pakattiin auto tetris-tyylisesti täpötäyteen mm. lastenrattaita ja ajeltiin rauhallisesti Raaheen. Päivän mittaan seuraamme liittyivät talon vakiasukkaiden lisäksi toinen serkkuni Ansku kihlattunsa Samin kanssa, samoin kuin Kari-eno, Aila, Maikki, Henri ja Elvi-mummu. Perjantai-illan ohjelmistossa oli taivaallinen lammasateria ja sen jälkeen kihlajaisten juhlistaminen hienolla sormuskakulla ja muutamalla lahjalla. Ansku ja Sami vaikuttivat iloisesti yllättyneiltä, eli tavoite saavutettiin. Lauantaina käytiin kävelyllä katsastamassa Raahen rantaa ja keskustaa, ja illalla pelattiin hulppea murhamysteerio, jota varten kaikki olivat hommanneet mitä huvittavimpia rooliasuja. Ruoka oli jälleen herkullista, nokkelaa sanailua riitti ja murhaajakin saatiin selville. Sunnuntaina palasimme kotiin alkuiltapäivästä, palautimme auton Leken vanhemmille ja sain kokeilla hoviompelijallani parin viikon päästä olevaan peliin tulevaa viittaa, joka vaikuttikin olevan toivotunlainen. Illalla katsastettiin varsin viihdyttävä 300, joten kaiken kaikkiaan pitkä viikonloppu on ollut kaikin puolin erittäin nautittava.

Pääsin taas askeleen eteenpäin kohti vauvakammottomuutta pikku Iines-neidin opastamana, sen verran suloinen ja hyväntuulinen taapero oli kyseessä. Näytti saavan koko suvun pikkusormensa ympärille varsin vaivattomasti, mokoma pikku hurmuri. Toscanassa seuraavan kerran… Pitää jossain vaiheessa kirjoittaa jo pitkään miettimäni vauva-aiheinen entry, mutta ei varmaankaan vielä tänään. Työpäiviä on jäljellä kokonaista kuusi kappaletta, jonka jälkeen alkaa armoton gradupuristus, joka tuskin hellittää ennen toukokuun reissua. Kunpa aika ja energia riittäisivät ekan draftin valmistumiseen ajoissa!

I just finished watching the second season of Millennium, and I must say the ending is breathtaking. Intense, apocalyptic, heart-wrenching. At its worst, the show was mediocre, but at its best it was likely some of the best drama ever made. After watching the second season on DVD I’m not entirely sure I really want to see the third season (which I’ve never seen, by the way), because it feels like it could never top what was already done. I never hope for a series to end tragically, but then again, was there ever any choice in this case? I can sort of understand why the show never enjoyed much commercial success because it truly is so dark. Sometimes watching Oz gives me the same kind of feeling of weight on top of me. I need to be in a certain mindset to enjoy it, but then again, Millennium delves so much deeper into despair that themes like social injustice pale in comparison.

I understand the fanbase of the series is strongly divided: one half loved the first season’s more realistic portrayal of Frank’s “gift” to understand the serial killers he hunted, while the second half loved the more mystical feel of the second season, where the focus of the series shifts from the ’serial killer of the week’ format to a more contemplative direction, which deals with the apocalyptic visions of true evil and the great machinations behind the Millennium Group. For myself, I must say I grew a little bored with the first season’s format, but never with the central characters. The second season gripped me more strongly with the main story arc, even though I find Christian (or perhaps in this context biblical) mythology for the most part uninteresting, likely due to my own aversion towards the religion itself. I absolutely adore the character Frank Black; his bleak, worn face and his fierce loyalty to his family and the people he cares about. No matter which of the first two seasons fans prefer, I don’t think anyone contests the fact that without Lance Henriksen the show would never have amounted to anything at all.

And so, the third installment scares me a bit. I’ve mostly heard bad things about it, but then again, it’s the same with the earlier seasons as well. Still, I think the author of The Millennial Abyss describes my feelings very aptly, although from a slightly different perspective, and maybe with a little bit more fervour:

I miss Frank Black. Some days I miss Frank Black more than I can say. I miss Millennium, too, but it’s the man that defined the series that is most conspicuous in his absence. It goes without saying that he was a singular hero, unique and utterly irreplaceable. More and more often, when I sit to watch classic episodes from my collection of DVDs I feel as if I am visiting the memorial of a great man who was taken from us when he still had so much to teach us. I am sometimes struck by a strange sense of hope or a painfully nostalgic twinge when I pass a red Jeep Cherokee whilst traveling America’s roadways. I want to know that Frank Black is alive and well, that he’s out there doing what he does best.

Even if the story takes a turn I dislike, I need to know what happens next to the characters I’ve grown to love.

Viime viikko oli yllätyksiä täynnä. Keskiviikkona pidetyssä taloyhtiön vuosikokouksessa tulin viimein valituksi hallitukseen, parin-kolmen vuoden välttelyn jälkeen. Ei tuntunut edes pahalta. Keskiviikosta perjantaihin tein myös työkeikkaa OYS:iin, joka tuntui pitkälti siltä niin kuin en ikinä poissa olisi ollutkaan. Ja sitten perjantaina vapaaehtoistuin Harharyhmä ry:n puheenjohtajaksi. Lauantaina ajettiin Raaheen, vietettiin viikonloppu siellä hyvässä seurassa ja varsin maistuvien murkinoiden äärellä, ja sunnuntaina iltasella palattiin kotiin. Mummu ja vaari olivat hyvässä kunnossa, Maikkia ja Henriä oli kerrassaan mukava nähdä, samoin kuin äitiä ja isääkin. Saatiin parvekelasitusasiatkin puhuttua ja sovittua pääsiäisen vietosta. M&H lahjoivat minua ihanalla Tonari no Totoro -DVD:llä ja varsin hyvällä mansikalla maustetulla suklaalla tammikuussa olleiden synttärieni kunniaksi. Sain myös sunnuntaina tiedon siitä, että rakas serkkuni Ansku ja veikeä avomiehensä Sami ovat menneet kihloihin, ja häitä päästään viettämään ensi vuoden keväällä! Loistouutisia! Nyt olenkin sitten sukuni viimeinen täysi-ikäinen synnissä rypevä yksilö, mikä sopii musta lammas -imagooni täydellisesti. Hahaa!

En tiedä mistä se johtuu, mutta jostain syystä toimin aina parhaimmillani silloin kun omat tekoni (tai tekemättä jättämiseni) vaikuttavat suoraan isompaan ihmisjoukkoon. Olen ollut viimeisten viiden päivän aikana aktiivisempi kuin niitä edeltävinä kahtena kuukautena yhteensä, ja olo on ollut sen mukainen. Tänään roikkuvaan kirjoituskurssiin tarttuminen ei tuottanut minkäänlaisia ongelmia, ja tekstiä onkin tässä vaiheessa jo neljä ja puoli sivua kasassa. Paine saada asioita valmiiksi tuntuu miellyttävänä voimana joka puskee eteenpäin, eikä lainkaan enää alleen musertavana ahdistuksena. Pitkästä aikaa minua ei pelota. Haluan olla hyvä ja tehokas siinä mitä teen, ja yhtäkkiä palat loksahtavat paikoilleen. Tällainenhan minä olinkin.

Alkaa tämä typerä tauti sentään pikkuhiljaa taittua. Ääni on vieläkin painuksissa ja niiskutus hallitsee kämpän äänimaailmaa, mutta olo ei enää ole ollut heikko pariin päivään eikä kuumetta ole. Olen pääosin jopa saanut nukuttua yöni, vaikka viime yönä heräsinkin kahden maissa yskänkohtaukseen, joka ei meinannut millään mennä ohi. No, kyllä tämä tästä. Ottaa luonnolle olla näin hyödytön, mutta jospa ei tarvitsisi tämän jälkeen enää tänä vuonna sairastaa. Sopisi kyllä kiitos mainiosti.

Sairastamisen hedelmää on ollut tolkuton TV:n katselu, kun mitään muuta ei yksinkertaisesti ole jaksanut. Katsoin ensin DVD:ltä kaikkea sellaista, mitä tuskin tulisimme katsomaan yhdessä, eli muutaman Matrix-dokumentin jokin aika sitten hankkimastani Matrix-paketista, joululahjaksi saamani La Cité des Enfants Perdus -elokuvan ja sen ekstrat, Insomnian, vastikään hankkimani Farscapen ensimmäisen jakson erikoisversion ja sen ekstrat, ja lopulta Total Recallin, jota en ollut nähnyt todella pitkään aikaan. Telkkarista tuli myös nauhoitettua ja katsottua kasariklassikko Lost Boys, sekin pitkästä aikaa. Lisäksi on toki katsottu yhdessä lisää Babylon 5:sta (jossa ollaan jo neljännessä kaudessa) ja Ozia.

Kaiken muun hyödyttömän lisäksi olen myös aloittanut uudelleen muutama vuosi sitten tauolle jäänyttä harrastetta, eli mutanttisarjakuvakokoelmani täydentämistä Huuto.netin suosiollisella (ja valitettavan usein hintavalla) avustuksella. Tavoitteena olisi saada jokainen Suomessa julkaistu Ryhmä-X ja mutanttisisältöinen Marvel, Mega-Marvel ja Sarjakuvalehti omaan hyllyyni. Eipä noita enää hirveän montaa sinänsä puutukaan, mutta etenkin 80-luvun Ryhmä-X:t ovat kyllä aika kiven alla ja kalliitakin. No, pitäähän fanitytöllä jotain olla, mihin rahansa käyttää. Sitäpaitsi kummasti se ilahduttaa, kun saa jonkun kokoelman puuttuvista lampaista käsiinsä vuosien takaa.

Koska tässä nyt mentiin populaarikulttuurin puolelle ja roimasti, mennään nyt sitten loppuun asti. Siskoni kysyi viikonloppuna tiedänkö mitään Biowaren tulevasta Mass Effect -pelistä, jota olen innolla odotellut jo pitemmän aikaa. Bioware on mielestäni ehdottomasti tämän hetken mielenkiintoisin pelintekijä, joka ymmärtää panostaa juuri niihin ominaisuuksiin peleissä, jotka minua kiinnostavat: monisyiset juonet, mielenkiintoiset ja syvät henkilöhahmot ja ylipäänsä roolipelilliset ominaisuudet. Mass Effectissä kiinnostaa etenkin peliä varten luotu uniikki scifi-maailma ja pyrkimys elokuvamaiseen pelikokemukseen. Saa nähdä, miten hyvin onnistuvat kaikessa muussa itseäni kiinnostavassa. Biowaren lisäksi seuraan myös Obsidian Entertainmentin edesottamuksia. Obsidian ei ole mielestäni onnistunut peleissään ihan yhtä hyvin kuin Bioware, mutta varsin mielenkiintoisia kakkososia ovat kuitenkin onnistuneet lykkäämään ulos. Silti, toisten työn jatkaminen ei ole lainkaan sama asia kuin kokonaan omien hyvien pelien tekeminen, joten Obsidianilla on kyllä vielä työtä edessään.

No niin, se metaelämästä. Olisikohan tänään edes pieni mahdollisuus edistyä opinnoissa?

Jostain syystä olen vältellyt CMX:n kuuntelemista jo useamman vuoden. Outoa se on siksi, että jossain vaiheessa tykkäsin bändistä kovastikin, ja omistan useamman levynkin. Nyt ihan yhtäkkiä on alkanut tuntumaan siltä, että niitä voisi jopa alkaa kuunnellakin pitkästä aikaa, ja niinpä tänään ohjelmoin iTunesini CMX-maratonille. Vanha suosikkini Aura kuulostaa yllättävän tuoreelta, ja uudemmat tuttavuudet Pedot ja Aion viehättävät jo siksikin, etten ole juurikaan kuunnellut niitä hankkimisen jälkeen. Lepattajat-sinkun kakkosraita Ruisperkele on soveliaan aggressiivinen auttaakseen tylsähköä seminaaritöiden kommentointia, jota tässä samalla väännän. Välillä ajatukset harhailevat muun pop-viihteen pariin, nimittäin Leken kanssa ollaan katsottu viime aikoina runsaasti scifiä Babylon 5:n muodossa, Leke kun osti kausiboksit joulun jälkeen. Nyt ollaan menossa kolmoskaudessa, ja kunhan sarja saadaan katsottua, hyllyssä odottaa kaikki neljä kautta Farscapea (Peacekeeper Wars mulla oli jo omasta takaa), jotka ostin vastikään kaverilta pois kulkemasta. Vielä tekisi mieleni ostaa Buffyn kaikki kaudet, mutta se paketti on jo sitä hintaluokkaa, että pitää miettiä tarkalleen milloin sen oikeasti laittaa hankintaan. Jonain päivänä, varmasti. Sen verran laatutavarasta on kyse, vaikka ensimmäiset puolitoista kautta eivät kovin kaksisia olekaan. Silti, kovasti on harmittanut kun olen onnistunut mokaamaan kahden viimeisen viikon uusintojen nauhoitukset ja niin viime viikon jakso jäi kokonaan näkemättä, ja tämän viikon jaksosta loppu. Grrh.

Kirjapuolelta sain juuri luettua Robert Jordanin Wheel of Time -mammuttisarjan kahdeksannen osan, joka oli onneksi useampaakin edeltäjäänsä laadukkaampi tapaus. Aloitin sitten jatkon puutteessa prequelin, New Spring -nimisen teoksen, jonka nappasin alennusmyynnistä joku aika sitten. Jotenkin ei tuntunut siltä, että olisi jaksanut alkaa tavaamaan Gaimanin Anansi Boysia, joka sekin hyllyssä istuu lukemattomana. En kauheasti rakastanut American Godsia, joten odotukset eivät ole huipussaan. Ehkä niin on parempi, ja kirjasta nauttii enemmän sitten kun sitä vihdoin alkaa lukemaan.

Opintojen suhteen on hitusen optimistisempi olo, koska tänään olen saanut viimein jo jotain konkreettistakin aikaan. Toivottavasti tuotteliaisuus jatkuu.

Tervetuloa uusi vuosi. Töissä on edelleen erittäin hiljaista, joten on aikaa kirjoitella ilman että tulee huono omatunto. Vuosi vaihtui sekin aika hiljaisissa merkeissä, oltiin kotona ihan kaksistaan niin kuin epäilinkin tapahtuvan. Katsottiin jo ennen joulua ostetulta DVD:ltä erinomainen Kiss Kiss Bang Bang, joka kikatutti kyllä oikein urakalla, ja myöhemmin polteltiin tähtisadetikkuja parvekkeella. Ei jaksettu valvoa puolilleöin asti (vanhuus ei tule yksin), mutta haitanneeko tuo. Joku toinen vuosi sitten. Kaiken kaikkiaan vuoden vaihde oli suloinen, vaikka pieni “pitäiskö meidän oikeasti tehdä jotain” -fiilis vaivasikin molempia jossain vaiheessa iltaa.

Lomapäivät menivät aika pitkälti TV:n ääressä, nimittäin lauantaina katsottiin melkoinen The Shield-putki Dexiltä viime kuussa lainaksi saamaltamme videokasetilta, joka sisältää suurimman osan kolmannen kauden jaksoista. (Itse asiassa luulimme saaneemme koko kauden kahdella kasetilla, mutta ensimmäisen kasetin loppuessa kävi ilmi, että toinen kasetti sisälsikin neljännen kauden jaksoja, joten putki jäi harmillisesti kesken. No, hyvällä tuurilla saadaan oikea kasetti käsiimme jo tämän viikon aikana.) En muistanutkaan miten hyvästä sarjasta on kyse, ja nyt kun neljännen kauden jaksot ovat alkamassa TV:ssä, on aika kova hinku saada kolmoskausi päätökseen. Sarja on esimerkkitapaus hyvästä rytmityksestä, leikkauksesta ja tarinasta, ja iskee kyllä allekirjoittaneeseen ihan kympillä.

Lisäksi katsottiin eilen pari jaksoa Babylon 5:n ensimmäista kautta, jonka hommasin Lekelle joululahjaksi (ja jonka innoittamana se tilasi juuri loputkin kaudet Play.comista). Onhan sarja vähän pölyttynyt aikojen saatossa, mutta kyllä sitä vielä katsoo, vaikka Shieldin jälkeen se tuntuikin melko hitaalta. Itsehän en ole nähnyt sarjaa kuin kakkoskauden n. puoleenväliin asti, joten kuulemani mukaan parhaat osat on kokonaan näkemättä. Onpahan siis jotain mitä odottaa.

Eilen käytiin myös katsomassa Guillermo del Toron upea El Laberinto del Fauno, jonka pohjalta piti käydä vähän editoimassa edellisen merkinnän vuoden parasta elokuvaa koskevaa kohtaa. Jestas sentään, että leffa saattoikin lyödä jalat alta! Mielettömän hienosti toteutettu käsinkosketeltavuus sekä hyvässä että pahassa tuntui kyllä mahanpohjassa useammin kuin kerran, ja pieniä juonellisia lapsuksia lukuun ottamatta edes Leke ei löytänyt leffasta valitettavaa, pikkutarkasta luonteestaan huolimatta ;) Kerrankin fantastiset elementit kuvattiin ilman Disney-henkistä siloittelua (erityinen lempikohtani oli se, missä fauni syöttää keijulle lihanpalasta), ja täytyy sanoa, että siloittelua ei löytynyt kyllä elokuvasta muutenkaan. Muutamassa kohdassa oli pakko kääntää katsetta valkokankaalta, sen verran häijyjä väkivaltakohtauksia leffasta löytyy. Juonesta en mainitse sen kummempaa etten mene spoilaamaan, mutta sanottakoon kuitenkin että mikäli tummaakin tummempi fantasia aikuisille on mieleesi, tätä elokuvaa ei kannata missata.

Enää neljä päivää töitä jäljellä, ja sitten alkaa itselleni lupaamani lomaviikko, jolloin ei vielä tarvi isommin gradua ajatella. Sen sijaan työn alla on kämpän siivoamista/järjestelyä ja kirjoituskurssin tekstien valmistelua, mutta muuten aivot saavat levätä tulevaa tutkimuksen tekoa varten. Eilen tosin jo etsiskelin aineistoa yliopiston kirjaston sivuilta, ja mailasin asiasta opettajillekin, mutta jospa kuitenkin malttaisin mieleni vielä hetkeksi. Meinaa vaan poltella valmistumisen ajatus siinä määrin, ettei lomakaan tahdo kelvata. No, parempi näin. Yleensähän vuoden vaihteen jälkeen on paremminkin ollut vaikea päästä vauhtiin yliopistohommien suhteen, joten ihan kiva että näin viimeisenä vuonna motivaatiota löytyy ainakin vielä tässä vaiheessa. Saa nähdä kauanko moinen poikkeustila jatkuu…

Joulu on taas tältä vuodelta vietetty. Väsymys haittasi jonkin verran menoa, samoin kuin aattona iskenyt tuskallinen mahakipu, mutta jälkimmäinen onneksi väistyi ennen kuin ehti pilata koko illan. Aika perinteinen meininki Raahessa oli, joskin oltiin ehkä tavallista pienemmällä porukalla, kun koolla oli ainoastaan se kaikkein lähin lähipiiri. Ruoka oli hyvää, sitä oli enemmän kuin tarpeeksi, ja lahjatkin osuivat pitkälti nappiin. Haudalla törmättiin ties monettako vuotta putkeen Veskosken perheeseen, jota on aina mukava nähdä, vaikka se sitten tapahtuisikin kerran vuodessa haikeissa merkeissä. Kaiken kaikkiaan joulu oli rauhallinen ja rento, ja tuli kertakaikkisen tarpeeseen.

Tapanina käytiin ensin Lahtisilla lounaalla, jonka jälkeen vietettiin iltaa kerhotalon porukan kanssa Maijalla ja Jorilla, joiden remontti oli viimein saatu ainakin melkein valmiiksi. Kämppä näyttikin tosi hyvältä. Kovin myöhään ei valitettavasti voitu olla, sillä mulla alkoi duuni eilen, ja välipäivät hujahtaakin OYS:issa aika tehokkaasti. Ensi viikonkin teen vielä palkkatyötä, mutta sen jälkeen olen luvannut itselleni viikon verran aikaa ottaa rennosti, kunhan kämppäkin siivoutuu siinä ohella. Sen jälkeen onkin aika alkaa tosissaan puurtaa gradua, jotta saisin sen valmiiksi ennen Toscanan matkaa. Tavoitteita on aina hyvä olla…

Vuoden vaihteeseen osuu myöskin melkoinen elokuvamaratoni, koska vapaalippuja/joululippuja/sarjalippuja on kertynyt ennätysmäärä. Eilen käytiin katsastamassa Eragon, joka ei ollut ihan niin paska kuin mitä siltä odotin, mutta eipä se erityisen ansiokaskaan ollut. Sanoisin, että siinä määrin siedettävä, että seuraavankin osan voi käydä katsomassa ilman että ahdistaa kovasti etukäteen, mutta olihan siinä jo valmiiksi ennalta-arvattavan kirjan juonta kyllä yksinkertaistettu ja hoputettu siinä määrin, etten varmaan olisi jaksanut tämänkään vertaa kiinnostua ellen olisi kirjasta tykännyt edes vähän. Onneksi olin kuitenkin ehtinyt unohtaa juonesta jo suurimman osan, joten siihen tehdyt muutokset eivät erityisemmin harmittaneet.

Huomenna olisi vuorossa paljon kehuja niittänyt Babel, jolta kyllä odotan aika paljon, ja ensi viikolla käydään katsomassa The Illusionist, jonka toivon myöskin olevan hyvä. Lippuja Pan’s Labyrinthiin ei olla vielä varattu, mutta leffa käydään kyllä ehdottomasti katsomassa, niin kovasti sitä on odotettu. Lisäksi Studiossa näyttäisi pian pyörivän Terrence Malickin The New World, joka olisi myöskin kiva nähdä valkokankaalta, kun eka kierros meni meiltä ohi.

Jossain vaiheessa pitäisi kirjoittaa jonkinlaista matkakertomusta, mutta katsotaan nyt mitä saan aikaiseksi. Jetlag on osin vielä vieraanani, joten vireystaso ei edelleenkään ole paras mahdollinen. No, onneksi edessä on kolmen päivän viikonloppu.

Väsymys jatkuu. Eilinen meni ihan hyvin seminaarin osalta, eli sain ensimmäisen puoliskon teoriaosuudesta valmiiksi. Tänään on vuorossa se toinen puoli, josta valitettavasti ei ole juurikaan mitään vielä kasassa, edes niitä ranskalaisia viivoja. No, pelataan sillä mitä on. Lisä-ärsytyksen aiheena tänään on vielä päivystyspäivä töissä, eli ennen neljää ei ole kotiin menemistä. No, toistaiseksi on sentään ollut rauhallista.

Siinä vaiheessa iltaa, kun aivoissa ei pyörinyt enää ainuttakaan selkeää ajatusta, hylkäsin tietokoneen ja menin olohuoneeseen sohvalle tuijottamaan zombina sarjoja. Ensin viime viikon House ja Leken kanssa Doctor Who:n ekan kauden viimeinen jakso, ja ihan lopuksi Rammsteinin Völkerball-DVD:n ensimmäinen dokumentti, Anakonda Im Netz, joka oli pöljästä nimestään huolimatta ihan kelvollinen katsottava. Kyseinen bändi on kyllä kerrassaan mystinen ilmiö kaikin puolin, eikä vähiten kokoonpanonsa vuoksi. Vaan ei kait siinä, hyvää kamaa.

Ja jottei totuus pääsisi unohtumaan, tänään on sitten kansainvälinen ninja-päivä.

It is quite interesting to follow the deepening of the shadows under my eyes from one day to the next. Monday: work + going through another student’s seminar paper and making notes. Tuesday: work + biking to the uni from OYS + commenting on another student’s seminar paper. Wednesday: work + meeting a friend couple for a cup of coffee and later a movie (The Departed, which started out well enough, stumbled a little in the middle, and was utterly ruined in the end). I’m not saying it wasn’t fun to see the friend couple (especially since it was the first time we met the ‘new’ ladyfriend), but since time is the one thing I’m lacking, what can I really say. Thursday: work + making my share of grandma Elvi’s present for her 85th birthday on Saturday + commenting on another student’s earlier research + possibly working on my own seminar paper if there’s time. Friday: work + taking a bus to Raahe. Saturday: leaving Raahe extremely early in the morning by car + driving to Tampere + attending grandma’s birthday + driving back to Raahe at night. Sunday: taking a bus back to Oulu + working on my seminar paper + attending Sara’s gig (I cannot miss out on it, it’s been too many years since I last saw them and there’s no knowing when the next opportunity presents itself, so the tickets have already been bought and we have to go).

As I already mentioned, The Departed was something of a disappointment. Damn Hollywood and its classical closure mentality! Anyway, there was one really good thing that came out of it: I finally realised what will get me through the seminar process. The answer was so simple, I felt like a fool for not realising it before. Dropkick Murphys. You see, I had gone with bands like Air, Massive Attack and Kate Bush’s Aerial-album to gain clarity and get a grip on my nerves, plus with Lapko and Juliette and the Licks for some kick to keep my energy going, but obviously it has not been working well enough. Sure, I’m not stressed out yet, but the seminar paper isn’t getting anywhere either. (Of course, part of the problem is the lack of time, but naturally there’s more to it than that.) And when Dropkick Murphys’ I’m Shipping Up to Boston blew out of the speakers at the theatre last night, it was like bloody enlightenment. What I need is violence. So, as soon as I’m able, I’m off to buy their album The Warrior’s Code, maybe add a little Rammstein to the mix, and then I’ll write that damn seminar paper. Screw clarity! I could also recount my somewhat complicated history with Dropkick Murphys, but since I’ve got work to do, I’ll leave you wondering. Suffice to say, a history exists.

So, Purgatory Week is approaching its end, and next week it’s Hell time. I’ll try to keep you updated.

I’ve dubbed this week Purgatory and the next one Hell, but I’ve also decided not to whine so much about being stressed and tired. It seems every year it only gets worse, but then again, who cares. So it’s bad. I’ll deal. I brought it on myself anyway, so no use bitching. Joulu cards have all been written, they will be sent today, and we even managed to buy some prezzies on Saturday. The toughest ones I’ve already bought, so no need to worry about them anymore. I didn’t find a dressy shirt to go with my skirt for the wedding yet, but there’s still one weekend left when we can shop. I’m at work now, but thankfully there’s not too much to do, so no hurry. The seminar is still unfinished, badly even, but it was to be expected.

The weekend was really nice. On Friday, dinner and theatre, and on Saturday, manic shopping + card making and in the evening yummy dinner with a bunch of friends and a whole lot more wine than I had expected. So, Sunday was spent in a bit of a hangover, but we still did the cards and after I managed to do some uni stuff, we even watched Team America and laughed quite a bit. So, it’s not all stress and angst. Plus, hopefully Ecuador will calm my nerves a little.

I’m a little worried about my plan to work on the seminar in the evenings after work, but since I don’t have any choice, I guess worrying is pointless. I’ll sleep on the plane, or when I’m dead, or something. Sorry, I know I said I wouldn’t whine, but it still feels a little heavy right now. Well, one hour at a time. I can still do it. I have to keep focusing on what really matters. And drink a lot of caffeine.

Mulla on aina hyvät aikomukset viikonloppujen suhteen, muttei ne koskaan kuitenkaan toteudu. Sitä yrittää tolkuttaa itselleen, ettei viikonloput eroa arkipäivistä tasan mitenkään, mutta sitten kun on kuitenkin seuraa kotona ja kerrankin aikaa tehdä juttuja yhdessä, niin pian lipastohommat unohtuu. No okei, sain vähän teoriaa luettua kuitenkin, mutta hyvin vähän. Aiemmin sovitusti kävin perjantaina Minnan kanssa katsastamassa Sofia Coppolan uusimman, Marie Antoinetten, joka oli ihan paska. Oli suorastaan hämmentävää miten vähän leffasta lopulta sai irti, ottaen huomioon että Coppolan aiemmin käsikirjoittama ja ohjaama Lost in Translation on mielestäni loistava. Vaan ei, tällä kertaa kirves rysähti kiveen niin että kolahti, enkä suosittelisi mokomaa moskaa kenellekään.

Lauantaina oli pakko pyörähtää kaupungilla käsittämättömän hirveästä kelistä huolimatta, ja kiukuttelinkin sitten oikein urakalla kun ketutti niin kovasti. Pakkohan johtui siitä, että meidät oli kutsuttu sunnuntaiksi Leken kummipojan synttäreille, ja pojalle tietenkin piti hankkia lahja. Lisäksi tarvitsin uudet talvikengät, joten tarkoitus oli etsiä sellaisiakin. Veden peittämä jää oli mielettömän liukasta, mutta saatiin kuitenkin pyöräiltyä kaupungille ilman kaatumisia, vaikka välillä tuntuikin että nurin mennään ihan justiinsa. Kenkiä ei löytynyt parista ensimmäisestä kaupasta, mutta pahaa tuulta sitäkin enemmän, ottaen huomioon että inhoan shoppailua suorastaan sydämeni pohjasta, etenkin jos tarvittavaa ei meinaa löytyä. Leke-parka. No, kummipojan lahja kuitenkin löytyi, ja viimeisellä yrityksellä lopulta ne kengätkin, vaikka pitikin tyytyä pieneen kompromissiin materiaalin suhteen. Onneksi sain kuitenkin sushia rauhoittamaan palaneita päreitä, ja kahvilassa törmättiin vielä Tommiin ja Sannaan, joiden seurassa loppukin vitutus haihtui. Ilta meni väsymyksen vallassa, ja lauantain kruunasi aivan tuskallisen huono “ihmissusielokuva” Romasanta. Siis todella säälittävä, välttäkää.

Sunnuntaina taidettiin katsoa Angels in America loppuun, lueskelin sitä teoriaa ja pelattiin Gloomia ensimmäistä kertaa Australiasta ostetun lisäosan kanssa, joskin säännöt oli päässeet unohtumaan aika pahasti kun noin puolessavälissä huomattiin, että oltiin pelattu ihan väärin. No, ainakin oli hauskaa. Illalla vierailtiin sitten kummipojan ja perheensä luona, mikä osoittautui oikein mukavaksi, joskin se vain vahvisti tuntumaani siitä, ettei musta olisi äidiksi. Ellen seuraavan kymmenen vuoden aikana käy läpi täydellistä luonteenmuutosta itsekkäästä, omasta tilasta nauttivasta, hedonistisesta ja laiskasta tyttärestä lapsirakkaaksi, huolehtivaiseksi ja uhrautuvaiseksi naisihmiseksi, niin lienee parempi jättää lapset primordiaalisolujen tasolle. Onpa hyvä, että ainakin toistaiseksi vauvakuume on mulle täysin vieras käsite.

Nyt alkaakin sitten viimeinen täyspäiväinen seminaariviikko, ja kaikesta huolimatta en voi olla toivomatta, että se riittäisi seminaarin valmiiksisaattamiseen. Viikonloppuna alkaneet flunssaoireet tuntuu olevan väistymään päin ainakin toistaiseksi, mikä kyllä parantaa mahdollisuuksia huomattavasti. No, kuten aiemmin on tullut mainittua, periksi ei anneta. Ai, ja Juliette and the Licksin Four on the Floor on erinomaisen hyvä platta. Lapkon tuotokset oli päässeet Äxästä loppumaan, joten siitä on vielä paha mennä sanomaan mitään.

Okay, yesterday turned out to be a lot of fun, and once I got home from our coffee-and-a-movie evening (and I must say The Devil Wears Prada was much better than I expected), I was all ready to face whatever challenges lay ahead of me during the next few weeks. However, after a very badly slept night I woke up to a sore toe on my left foot (I know, this sounds ridiculous), and once I had a closer look, I found that the poor toe is all infected. Apparently I cut my toenail somehow badly, and now it’s cut into the side of my toe. Since taking an infected wound to a public swimming pool sounded like a bad idea to me, I cancelled today’s exercise, and here I am now, tired, sore and irritated.

However, it’s not like I have a choice here. I have to do all I can to further the seminar, and today’s agenda is to get something on paper, finally. I know I’m pushing it, but I need to get this done. I have no time for bad days.

Viikonloppu oli pitkästä aikaa oikein todella sosiaalinen. Lauantai-iltapäivänä tapasimme kasan ystäviä, joita ei oltukaan nähty kuukausiin. Yhden pariskunnan tytär oli kasvanut hurjasti ja juttelikin jo jotain, yksi ystävä oli lomalla meriltä ja toinen ystäväpariskunta keitteli kokoon mahdollisia illanistujaisia joulun tienoille. Kaikkia oli yhtäläisen ihana nähdä, eikä tapaamisen järjestäminen ollut lopulta edes vaikeaa. Pitäisi vain tajuta varata aikaa kavereillekin suhteellisen säännöllisesti, vaikka muka kaikilla on aina niin kiire. Iltasella taidettiin katsoa The Hours, joka on ollut katselulistallani jo pitkään. Odotin leffalta enemmän kuin lopulta sain, mutta ei se huono ollut. Herätti keskustelua jälkeenpäin, mikä on aina hyvä asia.

Sunnuntaina mentiin tervehtimään Leken vanhempia isänpäivälounaan ja -kahvittelun merkeissä, joskin päädyttiin lopulta istumaan siellä viitisen tuntia, ja mukaan mahtui Leken veljen perhekin. Keskustelut kulkivat suvereenisti kuulumisista hankaliin poliittis-eettisiin kysymyksiin, niin kuin nyt vaikka suvaitsevaisuuteen ja pakolaisiin/maahanmuuttajiin suhtautumiseen. Ihan sopuisia oltiin kuitenkin, vaikkei aina kaikesta välttämättä samaa mieltä. Illalla Leke ja minä tavattiin äiti ja isä elokuvan merkeissä, kun kävimme katsastamassa The White Masain Starissa. Dramatisoituna autobiografiana leffa toimi mielestäni oikein hyvin, vaikkei sillä varsinaisia elokuvallisia ansioita niin ollutkaan. Kyllä sitä ihminen tekee kummallisia asioita rakkaudesta…

Viikonlopun aikana aloitettiin katsomaan Lekeltä aikaa sitten lahjaksi saamaani Angels in Americaa, johon ihastuin suunnattomasti sen tullessa telkkarista aikoinaan. Ensimmäiset kaksi chapteria on nyt katsottu, ja kyllä se vieläkin saa minut itkemään surusta ja ilosta yhtä aikaa, mikä on kaiken loistavan draaman perimmäinen mittapuu omassa elämässäni. Leke ei sarjaa seurannut ensimmäisellä kierroksella, mutta ilmaisi kuitenkin mielenkiintonsa sitä kohtaan kun joskus puhuin sen uudelleenkatsomisesta, ja ainakin toistaiseksi on kuulemma ollut ihan hyvä.

Tälle illalle olisi vielä luvassa ystäväni Minnan kanssa hengailua kahvittelun ja leffan merkeissä, ja loppuviikko olisikin syytä istua tiukasti kotona tietokoneen ääressä, jotta saisin seminaarin edes jonkinlaiseen kuosiin vajaan kahden viikon aikana. Heh, saapa nähdä miten tässä käy. Tällä kertaa olen ajanut itseni vielä tavallistakin tiukemmalle deadlinen suhteen, mutta ainakaan vielä en ole valmis antamaan periksi.

Ai, ja keltakuumerokotekohtakin on jo parantunut, mutta oli se kyllä monta päivää ensin turvoksissa ja kipeä. Ihan vaan jos sattuu kiinnostamaan.

Viikonloppu oli ja meni. Alkuperäinen idea oli saattaa muutto päätökseen, mutta eihän siitä sitten mitään tullut. Lauantain vietin käytännössä kokonaisuudessaan tietokoneella, kuten edellisestä merkinnästä voi päätellä, ja sunnuntai meni sitten tenttikirjan parissa. Jos laittaa hakusanaksi ‘grammar’ tuossa sivupalkissa olevaan laatikkoon, tulee esiin aika monta merkintää parin viime vuoden ajalta, koska tämä tentti nyt vaan on ollut taakkanani jo melkoisen pitkään. Saapa nähdä tuleeko tästä tälläkään kertaa yhtään mitään. Odotukset ainakaan eivät ole kauhean korkealla. No, käytiin illalla kuitenkin katsomassa se suuresti hehkutettu Jadesoturi, ja kyllähän tuon ihan katsoi, vaikka aika paljon nipotettavaa siitä löysinkin. En jaksa alkaa erittelemään, sen verran paljon siitä tuli eilen keskusteltua, mutta sanottakoon nyt vaikka niin, että katsoi sen kerran, mutta toista kertaa en kyllä vaivautuisi. Taistelukohdat lähinnä nolottivat, mutta juoni oli ihan kohtuullinen jos unohdetaan se alun naurettava höpinä elokuvan mukahistoriallisuudesta. Oikeasti, sadut satuina.

Tälle aamulle on jo uitu 1600 metriä, ja seuraavaksi olisi tarkoitus palata sen helvetin tenttikirjan pariin. Ei tässä muukaan auta.

Viikonloppu oli erittäin televisiovoittoinen. Perjantaina katsastin viimein Kathryn Bigelow’n The Weight of Waterin, monen vuoden aikomisen jälkeen. En odottanut leffalta varsinaisesti mitään, koska olin lukenut siitä aika huonoja arvosteluja, mutta kyllä sen ihan katsoi. Ei se yllä lähellekään Strange Daysin tasoa, mutta oli se kertaalleen katsottava kuitenkin.

Lauantai olikin sitten huonon elokuvan riemujuhlaa Harharyhmän Silmää Ahistaa -festivaalin merkeissä. Katsoimme Eliminatorsin, Tarkan vs. The Vikingsin, Lady Terminatorin ja Extra Terrestrial Visitorsin. Oikeasti aika kauheaa. Sunnuntaina pantiin kuitenkin tavallaan vielä paremmaksi, nimittäin katsottiin Leken kanssa perjantaina lainaan saatu Battlestar Galactican kakkoskausi loppuun asti (aloitettuamme sitä siis hieman jo perjantaina ja lauantaina). Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että aloitimme aamulla, joskus päivällä pidimme sen verran taukoa että saimme käytyä kaupassa ja tehtyä ruokaa, ja lopetimme jotain ennen yhtätoista illalla. Varsinainen maraton, vaan oli se kyllä sen arvoista. Kakkoskausi oli mielestäni pääosin erittäin hyvä, vaikka väliin mahtui yksi kokonainen ihan paska jakso (Black Market) ja joitakin kummallisia juonenkäänteitä, ja vaikka kauden päätösjakson toinen osa olikin aika tylsä verrattuna moniin muihin kauden jaksoihin. Silti, innolla odotan kolmoskautta, jonka käsiin saamiseen varmaan menee melko pitkään, ottaen huomioon että jenkkilässä kausi on vasta alussa.

Nyt on taas uusi arkinen viikko edessä, joka toivottavasti tulee menemään paremmalla energialla kuin edellinen. Jää nähtäväksi.