Swirlwind

Grandpa was admitted to the hospital two nights ago, and he’s not doing well. An aggravated infection and an infarction, and as always, there’s no way to know which way the scales will tip. I’m going to Raahe tomorrow to spend a couple of days there, keeping grandma company and visiting grandpa.

It’s been about eight years since I last lost someone I loved. I have no idea how I would react to death now, and I’m not particularly eager to find out. I hold out hope for grandpa to get better, but then again, the inescapable truth is that he’s not getting any younger. If it’s not this one, maybe it’ll be the one after that or the one after that. And I won’t be ready, because you never really can be.

One of my best friends took a plane to Berlin yesterday, and plans to stay for at least a year, or maybe for good. I’m really happy for her, because this is what she wanted for so long, and now it’s happened. Of course, at the same time I’m really sad for myself, because I love spending time with her, and now there’s no knowing when the next time will be. Another really good friend will be taking off later this month, to join her busband in Bangalore. Again, the mix of happiness and sadness, and just this feeling of all-encompassing loss. It’s not fair, really, since it’s not like I’m losing them. It just feels like it, that’s all.

Okay, this is going to the wrong direction a bit too fast. Let’s try something from the other end of the spectrum:

Yesterday I took part in a translation competition a friend tipped me of. I translated a short story by the Finnish author Maritta Lintunen from Finnish to English, and boy, it was hard. I haven’t translated much prose before, and it really shows. Still, I did my best, and I finished it even though there was a point where I seriously considered just giving up. I’ve no idea how well or poorly I did, but for me the important thing is that I finished it and did my best. I guess I’ll find out how I measured up sometime in November when they publish the results of the competition.

Today I have a lunch date with another really good friend of mine, which hopefully will lift my spirits somewhat. We’ll have lovely Indian food and a good conversation, and I’ll feel better. Besides, it’s autumn, and it’s beautiful outside. The world keeps turning, and everything is just around the corner.

It’s a gorram shame Firefly flies no more. It was no less than brilliant; in fact I had quite forgotten how good it was until I went and watched it (again) in the space of a few days. Sure, I remembered loving it, but I’d forgotten what that love felt like, and now it’s all fresh in my mind again. *sigh* It’s just too damn bad. Tomorrow I will cap it off by watching Serenity, and then I’ll bury it again for a while.

What I should be doing is designing a website for my private trader company called Write Words Language Services. Yeah, I’m an entrepreneur, my friends. Feels funny, but it’s true. Now all I need to do is make some business happen, and I’m all set. Fortunately I have at least one job coming up, and a possible little something else as well. There are still some loose ends that need tying up, but nothing that can’t be handled. I’m pretty happy about the way things are for the moment, and hopefully more good stuff is coming my way soon.

Elokuu alkaa jo pikkuhiljaa tuntua syksyltä. Kesä on ollut varsin mukava, mutta sitä on myös varjostanut työttömyys ja sitä kautta rahattomuus. Kaikki festarit jäivät välistä sekä huonon musiikkitarjonnan että edellä mainitusta johtuneen säästölinjan vuoksi, mutta pyörähdimme sentään Espoossa Ropeconissa, jossa Leke oli töissä ja minä lähinnä kipittelin puheohjelmasta toiseen. Reissu oli kaikin puolin oikein onnistunut ja kiva, joten toivottavasti seuraavaan kertaan ei mene yhtä pitkää aikaa kuin mitä edellisestä oli. (Kaapin pohjalta löytyi vuoden 2001 Ropecon-paita, enkä ole lainkaan varma olenko käynyt sen jälkeen kertaakaan ennen tätä vuotta.) Ehkä ensi kerralla voisi jopa panostaa asustukseen, nyt kun mentiin ihan normilinjalla.

Viimeisen kuukauden sisään mahtui myös kaksi pientä työkeikkaa, joista toinen oli käännös ja toinen kielentarkastus. Näistä rohkaistuneena (ja liittyen yhteen mahdollisuuteen josta ei nyt tässä vielä enempää) mietin muutoksen tuulia ja toivon, että tällä kertaa niistä tulisi jotain muutakin kuin haaveita, joita ei juuri nyt ole mahdollista toteuttaa.

Viime aikoina on usein ollut samanlainen fiilis kuin reilut kaksi vuotta sitten. Tarve päästä eteenpäin, lyödä uusi virstanpylväs maahan. Ehkä se hetki on jo ihan kulman takana, tai sitten siihen menee vielä pitkään. Kärsivällisyyteni vaan tuntuu olevan lopuillaan.

Something occurred to me today, just out of the blue: I’ve become way too serious about stuff. I mean, the part of my personality that wants to plan everything ahead, that says ‘no’ as the first, instinctual response to everything suggested, that balks at the idea of throwing a good party or heck, even attending one, is nowadays the dominant part of the whole. I’m not sure when this happened. I’m not even sure there actually was a time when it wasn’t like this, but I have a vague memory of sometimes, in some circumstances me being different. It seems like the imaginative, whimsical part of me is just gone, or buried somewhere deep, and it’s taken me a really long time to even miss it.

I’ve become a sourpuss.

What the hell? How can this be undone? I mean, yes, I’ve always been the kind of person who doesn’t let whimsy take over everything, you know, a person who needs a basic structure to hold things together, but a sourpuss? Only occasionally, my friend! Not as the norm. Sure, there are times when one needs to organise things and take stuff seriously, but that shouldn’t mean that life is all about structure. I’m not an accountant, for crying out loud! (No offense to accountants out there, it’s a respectable profession, I’m sure, just not what I’ve ever aimed at in life. Plus, sucking at math, here.)

So, what do you do when you have little money? You use your imagination to make ends meet, and try to have fun with what you have. What do you do when you don’t have a job? Repeat answer no. 1 and also, try to build up that crumbling professional self esteem however you can. Looking back at this time in my life, what is it that will stick out the most? The fact that I couldn’t land a job after graduation? The fact that most of the time, it made me miserable? The only motto I’ve ever lived by is ‘no regrets’. You did something wrong, you say you’re sorry. You messed something up, you try harder next time. You took the wrong path, well, either turn around or make it work. Hell, make it sing. It’s not over, it’s not even close.

This mood will pass, even when I’d like to hold on to it, but let it not be gone for good this time.

Olo on viime aikoina ollut jotenkin painostava. En jaksa mennä yksityiskohtiin sen kummemmin, mutta sanottakoon sen verran, että pään sisällä on liian monta toistensa kanssa ristiriidassa olevaa ajatusta, tuntemusta ja odotusta sekä itseäni että muita kohtaan jotta voisin olla tyytyväinen tilanteeseen. Niinpä ei auta muu kuin yrittää tehdä parannus, sekä aikaansaannosten että odotusten suhteen, ja katsoa josko tilanteen saisi siten haltuun. Haltuun se on joka tapauksessa ennen pitkää saatava, sillä nykytilanne on aika kestämätön.

Tarkennettakoon sen verran, että tyytymättömyyteni liittyy pääosin täysin itseni sisäisiin asioihin, jotka tuskin edes heijastuvat isommin ulos. Ei tarvitse huolestua, tai no, ainakaan muiden kuin mun. Totuus on, ettei kaikkien tarvitse pitää Emmasta, mutta Emman kyllä täytyy. Ei tässä muuten ole mitään mieltä.

Disclaimer: My space, my thoughts. I will rant here, because this is stuff that’s bothering me and needs to be let out, but if spoken aloud would hurt people’s feelings for no good reason. So, here it is, where the people who might be affected will never read it.

We’re in Raahe, taking care of my ill grandma and balance-challenged grandpa (the parents are in Birmingham for a week). My grandparents are sweet and I love them, but this is not how I was going to spend the extended weekend, and it affects me even when I try not to let it. Grandma has the habit of bossing people around, and since I just have to suck it up and take it even when it grates me, this is where I bitch. I know it’s immature of me, but I can’t help reacting this way. The only thing I can do about it is not to show it.

There’s just something about being at someone’s beck and call all the time, which I find both difficult and annoying. This coupled with the fact that I’m constantly worried about grandma, trying to monitor whether the situation worsens and she should be taken to the hospital, just makes me irate. I know she already feels guilty for us being here, because she hates to be a burden, so I keep holding onto a happy face around her to make her feel better. And it’s not all bad, since I do enjoy spending time with them and listening to their stories. It’s just the annoying feeling of the whole thing being compulsory that gets on my nerves. I deal really badly with being forced to do something, even when I’ve actually volunteered to do it and can completely understand it has to be done. I think it’s something that should get better with age, but in my case it just seems to get worse. The only improvement is that I mostly manage to keep my annoyment to myself. Usually, anyway.

This character flaw is one major reason for me to think I should never have children of my own.

Okay, it’s off my chest now. I’ll give myself a few more minutes before I go make coffee for grandpa and onion milk (don’t ask) for grandma…

Huh sentään. Tämä päivä alkoi vähän turhankin ankaralla nuotilla, mutta jospa tämä tästä. Viime aikoina tapahtunutta:

- pikavisiitti Tampereelle äidin ja isän kyydillä huonossa kunnossa olevaa Elvi-mummua katsomaan. Tavattiin Elviä, Maikkia, Henriä ja Nenneä, Sippolan väkeä ja vielä Isomäkiä ja Salmisiakin. Reissu meni kaiken kaikkiaan tosi hyvin, joskin mummun hauraus surettaa. Silti, hän selvästi piristyi näkemisestämme ja on sittemmin päässyt käymään myös kotonaan, jossa pää kuulemma selkeni huomattavasti.

- posliininmaalausurakka Raahessa. Maalasimme äidin kanssa yhteensä 199 kynttilänjalkaa (isä rikkoi yhden) reilun kahden päivän aikana, ja viimeisimpien tietojen mukaan tähän mennessä poltosta tulleet ovat onnistuneet. Urakka oli aika raskas ja välillä hermoja kiristävä, mutta tulipahan tehtyä.

- kihlajaisten juhlistusta Liljellä ja Samulilla. Tosi kiva ilta.

- Annan lakkiaiset. Mukavat juhlat nekin.

- suhteellisen runsaasti liikkumista sekä yksin (kuntosali) että Even kanssa (kävelyä).

- XBOX 360 -konsolin hajoaminen, system error E74. Tänään olen paininut käsittämättömän paskasti järjestetyn asiakaspalvelun kanssa ja polttanut päreeni pahasti. Aika näyttää miten homma etenee.

- kotisivujen toimimattomuus DNA:n “muutosten” vuoksi. (Sen vuoksi mm. SW:n graffat ei toimi, ne kun sijaitsevat mun kotihakemistossa…) Tällaisista muutoksista voisi oikeasti kertoa asiakkaalle etukäteen, mutta näköjään DNA:sta on kivempi korjata paskaa tuulettimesta oikein urakalla jälkikäteen. Ihan miten vaan, mutta maksavaa asiakasta alkaa pikkuhiljaa riepomaan kun hommat ei etene.

- tiedostettua huonompi rahatilanne, joka johtanee siihen, että nyt leikataan niistä vähistäkin menoista mihin tähän asti on ollut varaa. Ei ole omiaan nostamaan mielialaa, mutta näin se nyt vain menee.

Tänään on luvassa vielä omat kihlajaisten juhlistamiset ravintola Matalassa, mutta sen jälkeen hanat menee kiinni.

This rain feels like the beginning of summer. Like it can wipe away all the lingering remains of winter and bring in the new and the fresh. I’m really looking forward to the rest of the snow melting away.

Grandma Elvi has once again been hospitalised. She suffers from an infection, but this time she’s also experiencing hallucinations and a lot of what she says makes very little sense. She seems to recognise people, but it’s like she has stepped out of reality to somewhere else. We don’t know if she’s coming back.

We have ordered our engagement rings and my wedding ring. I don’t know exactly how long it will take to make them, but we’ll get them sooner or later. We’ve also pretty much decided on the wedding date, but since the place is still to be decided, I think I will hold on to the secret for a while yet. At any rate, it’s not this year, so it’s not like there’s any rush.

I forgot my Ankh pendant in Raahe the last time we visited. I’ve found myself missing it quite a few times. Huh.

I meant to write this particular entry for my birthday, but hey, lately my plans really haven’t worked out the way I thought they would, so why would this be any different? The inspiration came from two entries written by Siren in her Finnish blog, Sudet tulevat. She listed her fictional male and female crushes, and got me thinking about mine. ‘Cause I sure have a few…

So, this is how it works. The ladies and gents are in no particular order, because I couldn’t possibly come up with an order of preference. Any one of them I would bed in a heartbeat, and soon I will tell you why. Most of them I would never give the time of day in real life, but this is fiction, not real life. Also, only characters from movies and TV-series are included, because otherwise there would never be an end to this entry.

First I give you an image of the character (click to enlarge) and their name, and the movie/series s/he is from will be within parentheses. A word of warning: some spoilers regarding the movies/series will surely follow, so consider yourselves adequately informed. (The images are taken from all over the web, so none of them are owned by yours truly.)

We’ll start with the gents:

Logan Echolls (Veronica Mars)

Born into a wealthy family, abused by his famous father, hated by many and loved by few. Logan is the very definition of damaged goods, and I absolutely adore him as a character. Witty, passionate, complicated, self-destructive, tough, yet vulnerable. His love for Veronica makes him approachable despite his less appealing characteristics, and by the end of the first season, his character was the one thing that got me coming back for more. I hate the way things ultimately ended as far as Logan was concerned, but his character will always be included in my list of fictional crushes.

William the Bloody aka Spike (Buffy the Vampire Slayer)

The spurned romantic turned into a soulless bloodsucker, who still somehow managed to hold on to his humanity. Sure, he was a vicious killer, but at the same time he sincerely loved Drusilla, and later Buffy. Spike epitomises a person who is ruled by his passions. “Love’s bitch”, as he calls himself. He is incredibly perceptive and intuitive, and entirely honest to himself about the things that drive him. While he fancies himself a bad boy, even evil, it is clear from the first time his character enters the series that neither of those qualities do him justice. Spike steals every scene he’s in, and I could never get enough of him.

John Crichton (Farscape)

The intrepid explorer, the brilliant scientist and the kick-ass (anti?)hero all rolled in one. While Crichton is a wonderful character all on his own, it’s his love for Aeryn and his best-buddies-friendship with D’Argo that truly make his character stand out as exceptional (and exceptionally hawt). To me, Crichton represents humanity’s best characteristics, and if we ever needed to send an embassador to meet aliens in space, he’d be the one we should pick. Brains, brawn and, perhaps most importantly, heart.

Malcolm “Mal” Reynolds (Firefly)

Fiercely loyal and stubborn to the point of stupidity, Mal holds on to his ideals and the people who form his family aboard the Serenity. Behind the tough-as-nails exterior, Mal would do anything, go to any lengths to protect his people from harm. And while he never really manages to confess his love for Inara, it’s clear he feels it. However, my favourite relationship in the series is the one between Mal and his second-in-command, Zoë. Utter trust and an understanding so deep, it requires no words.

Lenny Nero (Strange Days)

Lenny starts off as a pathetic loser who has sacrificed everything in order to hold on to his memories of a relationship that ended long ago. He has pawned his pride and is unable to recognise the people who use him from the people who truly care about him. It takes a real twist of fate to turn him around and find himself, but when he finally does, the transformation is pretty spectacular. Lenny is one of my all time favourite antiheroes, and I love him to pieces. Mostly it’s because despite his utter spinelessness at the beginning, he’s still a man of strong emotions. It’s really love that sank his boat, and I find the ability to love to be the ultimate turn-on.

James “Sawyer” Ford (Lost)

Lying, cheating, swindling rogue with (once again) heart. Sawyer is a damaged goods character, who cons because he’s been conned. There is nothing refined as to why he is so appealing to women, on the contrary, his appeal is rough, almost primal. However, at the same time he is clearly intelligent, which gives his character added depth. The accessibility to his character lies in his relationships with others, namely Kate, and, to a lesser extent, Hurley, Jin, Claire and Juliet.

Michael Samuelle (La Femme Nikita)

Cold as ice, yet containing such repressed emotion it’s a wonder he doesn’t burst. The relationship between Michael and Nikita is what kept the show going, and it flat out does it for me. Once again, Michael is seriously damaged goods. He starts out as practically an automaton, but slowly Nikita brings him out of his shell. Later, as we learn about the death of his wife, and his current family (especially his son), his character gains layers and becomes even more compelling. Gotta hate the mullet, but his soft French makes up for it quite nicely ;)

Han Solo (Star Wars)

The lovable rogue. Contrasted with Luke’s boyishness and naiveté, Han initially comes off as a self-serving Don Juan, but fortunately turns out to be more than that. Just as fortunately he still retains the roguish characteristics even when demonstrating courage, which keeps his character from remaining one-dimensional. Gotta love the cocky attitude paired with loyalty to his friends and loved ones.

Wolverine (X-Men)

There’s slight cheating in place here. I didn’t love any of the X-Men movies, but I’m an avid fan of the comics, and I love the comic character Wolverine. I also love Hugh Jackman’s Wolverine, but for (to some extent) different reasons. First of all, physical hawtness and sex appeal. Secondly, the love triangle between Wolverine, Jean Grey and Cyclops. Thirdly, because Wolvie will always do what no one else can, is tough-as-adamantium and despite all the ass-kickings he’s both given and received, he’s still a pretty darn smart guy. Sure, more heart than brains, but I’ve always been into passionate guys, and he definitely fits the description.

Morpheus (The Matrix)

Okay, I have a thing for Laurence Fishburne. I just do. Now, Laurence Fishburne + martial arts skills + cool outfits + a katana + philosophical sci-fi musings = hawtness. My only regret is that Morpheus played such a minor role in the sequels for the Matrix, but disregarding all that, HAWTNESS. Full stop.

Now it’s the ladies’ turn:

Zoë Washburne (Firefly)

A woman of unflinching loyalty and duty. At the same time, a woman of love and devotion to her husband and extended family aboard the Serenity. I’ve always been intrigued by the relationship between Zoë and Mal, which is so different compared to the relationship between her and Wash. Zoë and Mal are inseparable, but their personal relationship is built on their relationship as soldiers, and as Mal being Zoë’s commanding officer. At the same time Zoë and Wash are inseparable, but the ties between them are the ties between a man and a woman in love with each other. It is the most interesting “love triangle” I’ve ever stumbled upon, and it’s a damned shame I don’t get to delve deeper into it. Zoë is gorgeous, both in the military mode and out of it.

Faith (Buffy the Vampire Slayer)

The dark slayer. Overt sexiness personified. The bad girl. She’ll kick your ass whether you’re on the street or in bed, and that’s what I love in a (fictional) person. Faith is damaged goods and often not very likeable, but damn, she’s hawt. However, what really made her character interesting was her relationship with the Mayor. She could never be loved for who she was in the Scooby gang, because Buffy already occupied the Slayer spot, but for the Mayor, she was unique. Always led by her emotions, Faith is in many ways the feminine counterpart for Spike/Logan/Sawyer/insert your favourite bad boy with heart here.

Lornette “Mace” Mason (Strange Days)

Characterised by her sense of loyalty and duty coupled with both physical and emotional strength, Mace is the polar opposite of Lenny. When she was weak and vulnerable, Lenny (before his eventual downfall) was there for her, and she always loved him for it. She is there for him long after he’s stopped deserving it, and eventually it’s she who instigates the change for the better in Lenny. One of my favourite Mace moments is when she drives the car off the pier and extends her arm to keep Lenny from getting hurt by the impact. It’s the quintessential reversal of traditional male-female roles, and it describes their characters perfectly. I could probably love Mace.

Kara “Starbuck” Thrace (Battlestar Galactica)

Reckless, capable, weak and strong at the same time. Starbuck resembles Faith quite strongly, but she has an added feeling of maturity I can’t really put my finger on. It’s not emotional maturity, that much is for sure, but maybe it’s the fact that she never actually crosses over to the “dark side”, while Faith does. Her complicated relationship with Apollo is interesting, but I think I’d find it more compelling if I actually liked Apollo better. As it is, Starbuck is for me the main reason to keep watching Galactica. I loved her best with short hair, but she’s hawt enough for me to put up with the longer hairdo as well…

Major Motoko Kusanagi (Ghost in the Shell: Stand Alone Complex)

More machine than human, capable both physically and mentally, and in many ways androgynous despite her obviously feminine shape. Kusanagi is a mystery, both to her team members and to the viewer. Is humanity dependent on having a biological, human body? Kusanagi lost hers as a little girl, and her consciousness was transferred into a cybernetic body. She doesn’t feel the same way as a biological human does, doesn’t have the gender identity of a typical woman, the list goes on. The closest thing to a human relationship Kusanagi has is arguably between her and Batou, who is also almost entirely cybernetic. However, Batou is still clearly a man inside his head, and, for instance, keeps lifting weights even though there is no physical benefit to be had from the exercise. I find Kusanagi extremely compelling both physically and psychologically.

Aeryn Sun (Farscape)

Aeryn started out as a total soldier grunt, so brainwashed by her Peacekeeper background that there was almost no personality attached to her gorgeous form. After joining the crew of Moya, Aeryn began her journey towards becoming an actual person instead of being merely an extension to her weapons. She is strong and capable (as are all my female crushes, and most of the men as well, it seems), and increasingly human, even though strictly speaking she isn’t. Her love for Crichton gives her added depth, and their relationship has definitely become one of my all time favourites in any fiction.

Sarah Connor (Terminator 2 & Sarah Connor Chronicles)

Sarah has devoted her entire existence to her son and by extension, the future of mankind. Whatever comes her way, her number one priority never changes. Her fight against the machines has almost made a machine out of herself. It doesn’t mean she is incapable of feeling, quite the contrary, but she is still stalwart in her purpose. Take away John Connor, and there isn’t much left of Sarah. However, she is still very much a woman and a mother. She loves so selflessly and unconditionally, it is impossible not to admire that. Plus, she’s hawt, in all her incarnations.

Lisbeth Salander (Män som hatar kvinnor)

Okay, Lisbeth is probably the most damaged person on my list. Her past is so dark, it’s pretty much impossible to consider her entirely sane anymore, and yet she is one of the most compelling and attractive characters I’ve ever come across. Having been victimised a lot in her life, she still refuses to be a victim, which shows remarkable psychological and emotional strength. She is both the hero and the villain, and still remains utterly believable. She takes my breath away.

So, that’s it, at least for now. Shall I throw the ball to your corner next?

There is this person in my life.

For four and a half years, he’s been with me. It wasn’t easy, at first, since I was carrying quite a bit of baggage from previous relationships, but he was very patient with me. I’ve never met a better listener, or a less judgmental one.

He travelled to the other side of the world to be with me, and when we came back, he moved in with me for good. We’re both loners by nature, but somehow we never seem to be bothered by each other’s presence. He’s seen me at my absolute worst and weakest, as well as my best and strongest, and takes the swiftness of my mood changes pretty much in stride. There is no one in this world I trust more.

The only dream I have is of us growing old together. The biggest fear I have is me surviving him.

And so, when he came home from work today, carrying half a dozen dark red, velvety roses and two pieces of cake, and later asked me to marry him, I said yes.

Suck it up son o’ mine
Thunder blowin’ up your horizon

Changes come
Keep your dignity
Take the high road
Take it like a man
(Puscifer - Momma Sed)

Without giving anything away for fear the winds will change and blow it all away, I think I’ve found what to do with myself. I will give it a little time and a little effort, see if this thing takes root, and if it’s worth it to go chase the tornado. If there’s one thing I’ve learnt about myself, it’s not to make rash decisions. Suffice to say, I haven’t felt this good about anything in years. I think the last time was when I was accepted to study at the university, and this path I’m looking at now would be if not entirely a logical, at least an emotional continuance to that one important turn in my life.

All my life I’ve struggled with the idealistic notion of incorporating passion into what would become my life’s work. I’ve wanted to love what I do, not just earn money and live my life when not at work. I’ve wanted to care about whatever it is I end up doing, but I’ve never managed to come up with something I’m that passionate about, and what still might earn me a living. Well, it may be there is little or no money to be had if I take this path I’m contemplating, but there is passion and love. Now it comes down to courage, determination, and luck.

And I’ve always considered myself lucky.

So quiet. I’m at the computer every day, sometimes I even consider writing a little bit of this or that in SW, but never get around to it. Currently I’m working on a translation, which has proven to be a bit more difficult than I originally thought, but which will have to get done regardless. It’s not a real job thingy, more like a favour, but at least it’s an exercise of the skills I sometimes think I’ve lost already. I haven’t, not really, but I still need to be reminded that they’re there. And sometimes I still don’t believe it.

Apparently this is what unemployment does to me. Gives me doubts upon doubts about myself. About how the world works and how I don’t in it.

There is more negative space in my head lately. I wouldn’t go so far as to call it depression, but it’s something.

I wish I had more courage.

Kämppä on koristeltu, osin hieman koomisestikin, ja joulu on jo ovella. Tai no ei ole, onneksi, koska kaikki paitsi kaksi lahjaa on ostamatta ja enimmäkseen vieläpä miettimättäkin. Ihan hiukkasen on ollut työttömyysmasennusta ilmassa, mutta yritän korvata sitä kotihengetär-meiningillä. Tai jollain. Kirjahyllyn vois järjestää uudelleen, kirjakasa lattialla kun tuntuu vain kasvavan. Pipareita vois leipoa. Tosin se on kivempaa Leken kanssa, mutta kuitenkin. Kuntosalilla vois käydä pitkästä aikaa, yläselkä-hartia-alue kun huutaa hoosiannaa eikä siihen oikein mikään muukaan auta. Ai, ja sitä yhtä avointa työpaikkaa vois hakea. Ei sillä että sitä saisin, mutta jos ei pelaa, ei voi voittaa. Ja masokismi pukee mua. Tai jotain.

Yritän elvyttää lukuharrastusta, kun kerrankin on aikaa. En meinaa aamuisin päästä sängystä ylös, mutta siihen voisi auttaa ajatus päivien täyttämisestä jollain “mielekkäällä”. Lukeminen avartaa, ja silleesti. En oikein jaksa ihmisten seuraa isoissa annoksissa, mutta satunnaiset sosiaaliset hetket on olleet ihan mukavia. Toisaalta alan tottumaan päivittäiseen yksinoloon siinä määrin, että se tuntuu mukavammalta kuin moni muu asia. En vieläkään tiedä mitä tehdä ensi viikonlopun suhteen, mutta ajatus jäämisestä yksin kotiin ei tunnu enää niinkään marttyyriudelta vaan lähinnä tervehenkiseltä valinnalta. Koska mun ei muuten ole ollenkaan pakko mitään just nyt. Vielä jos oppisin olemaan tuntematta syyllisyyttä siitä, olisi asiat aika hyvin.

From the pain come the dream
From the dream come the vision
From the vision come the people
From the people come the power
From this power come the change
(Peter Gabriel: Fourteen Black Paintings)

Four years ago I made a disappointed comment about the American presidential election. I sincerely hope that today marks a true change in the way the world’s most influential nation conducts its business, and by extension, the business of the world. The way I see it, no nation can any longer afford to consider itself apart from the whole. If there is to be any hope at all for the future, we have to work together to get there. Hopefully this is one of the starting points.

Perjantaille on varattu pöytä Zakuskasta tarkoituksena joko juhlia uutta työpaikkaa tai sitten nostaa malja epäonnistumiselle ja siitä selviämiselle. Joka tapauksessa elämä jatkuu, kävi miten kävi. Tänään käytiin Amnesty-infossa, josta tarttui mukaan halu lähteä vakavissaan mukaan paikallistoimintaan, nyt kun oma roolini Harharyhmässä on pienenemässä melko huomattavasti. Emman siis saa pois yhdistystoiminnasta, muttei yhdistystoimintaa Emmasta, vaikka Amnesty onkin järjestö eikä yhdistys… Ylipäänsä on viime aikoina ollut sellainen fiilis, että elämää pitää vähän tuulettaa, ja hakea sitä kautta inspiraatiota omaan olemiseensa.

(Jestas sentään, että haluan sen työpaikan. Tajuan kyllä, että sen eteen on nyt kaikki tehty, ja lopputulosta ei voi muuta kuin odottaa, mutta en voi mitään sille, että ajatus on jatkuvasti vallitsevana mielessä.)

Meinasin tuossa välillä jo vähän masentua työttömyyteen, mutta nyt tuntuu siltä että jalat kantavat taas eteenpäin. Saa nähdä miltä tuntuu perjantaina jos tilanne ei kehity toivomallani tavalla, mutta luotan joka tapauksessa siihen, että periksi ei anneta.

Olen viime aikoina miettinyt aika runsaastikin tämän blogin funktiota. Kokonaisuudessaan tämä sivusto on valtava pala henkilökohtaista historiaani, jota pidän mittaamattoman arvokkaana, mutta toisaalta olen alkanut myös kokea sen arkaluonteiseksi. Muistan vuosia sitten, kun silloinen tuttavani ja nykyinen hyvä ystäväni otti minuun yhteyttä kertoakseen, miten rohkeana minua piti, kun uskalsin paljastaa itsestäni niinkin henkilökohtaisia asioita kuin mitä tämä blogi pitää sisällään. Silloin olin yllättynyt hänen näkökannastaan, mutta nyt kun haen vakavissani töitä ja mietin ylipäänsä asioita esimerkiksi tietosuojan kannalta, blogi onkin alkanut tuntua melkeinpä uhkaavalta. Swirlwindin idea oli alusta asti olla kokoelma tuokiokuvia elämästäni, hetkellisiä otoksia kulloisestakin mielentilasta ja päässä pyörivistä asioista. Vuosien varrella täällä on käsitelty vaikeita ihmissuhdeasioita, omia heikkouden ja toki myös vahvuuden hetkiä, unelmia, häpeää, ahdistusta, onnea… Lupasin itselleni, etten sensuroisi itseäni, että näillä sivuilla saisin vapauden puhua ihan mistä vain.

Kuitenkin nyt mietin, oliko se sittenkin lapsellinen ratkaisu, josta voi koitua minulle vahinkoa? Onko omalla nimellään kirjoittaminen hulluutta silloin kun aiheet ovat näin henkilökohtaisia? Antaako SW minusta vääristyneen kuvan, tai mikä ehkä vielä pahempaa, liian rehellisen?

Yksi näkökanta on kuitenkin myös se, että itse arvostan eniten niitä blogeja, joiden kautta voi kurkistaa toisen ihmisen mielenmaisemiin. En voi koskaan tietää, millaista olisi olla joku muu. Ihmisten välinen viestintä on ainoa tapa edes jollain tasolla ylittää yksilöiden välillä oleva kuilu, jonka muodostaa tieto siitä, ettemme koskaan voi todella tuntea toisiamme niin kuin tunnemme itsemme. Viesti voi toki mennä vikaan monessa kohtaa: sen voi muotoilla heti alussa huonosti, jolloin ei saa kommunikoitua sitä mitä todella yritti sanoa, tai se voi muuttua matkalla tunnistamattomaksi, tai vastaanottaja voi tulkita sen väärin vaikka se kuinka olisi huolella muotoiltu. Monen blogikirjoituksen kohdalla on tapahtunut ainakin yksi yllä mainituista, joskus useampikin. Minun tekstini ovat huutoja näennäiseen tyhjyyteen, sillä vaikka niitä ei ole suunnattu kenellekään tietylle ihmiselle, ne ovat kaikkien netin ulottuvissa olevien saatavilla kaikkina vuorokauden aikoina, jokaisena päivänä jokaista vuotta. Ne ovat olemassa ilman sitä kontekstia, missä ne on aikoinaan kirjoitettu. Jo se tosiasia on omiaan vääristämään niiden sisältämät viestit.

Monet ihmiset ratkaisevat tämän ongelman kirjoittamalla anonyymisti. Nimettömyys on tehokas tapa suojautua monilta mahdollisilta blogikirjoittamisen aiheuttamilta vahingoilta, mutta toisaalta se saattaa myös syödä tekstien rehellisyysarvoa. On helpompi kirjoittaa vaikeista asioista nimettömänä, mutta yhtä helppoa on myös valehdella, vääristellä ja liioitella. Minua on aina viehättänyt ajatus seisomisesta sanojensa takana. Tahdon olla sanani mittainen. Ja se kyllä vaatii oman nimen käyttöä.

Mitä siis varsinaisesti pelkään? Sitä, että prospektiivinen työnantaja lukee vuosien takaista erotilitystäni, tai viime keväisiä tuskailujani gradun parissa? Että tekstejäni lukemalla paljastuu se, etten ole täydellinen, erehtymätön, jatkuvasti tehokas ja pätevä? Että kenen tahansa on mahdollista tulkita historiani tilkkutäkkiä mielensä mukaan? Luulen, että kaikki näistä ovat silloin tällöin pelottavia ajatuksia.

Seisonko silti sanojeni takana? Otanko vastuun näistä pienistä ikkunoista pääni sisälle?

How about starting with something small?

This is the current soundtrack of my existence (the song, not the video…):

I’m still waiting. But I have to admit, I’m slightly losing heart here.

And if this doesn’t work out?

I think the biggest reason for all this silence is the fact that I’m avoiding initiating a dialogue with myself. In fact, lately I’ve been avoiding pretty much everything. If I don’t acknowledge it, it doesn’t exist. Denial.

Too bad life doesn’t work that way. Sitting here, alone, forces me to face myself. No masks, no distractions, just me. But who am I?

I’ve always wondered if life is easier for people who have a passion for something and go after it. Or people who are really good at something and end up making a career out of it. I think it’s probably great when it works out, but if you end up crashing and burning, it’s damn difficult to recover from. I’ve never been passionate about anything for more than a day at a time. The good thing is, I don’t get depressed or upset for long periods of time, but the downside is that I’m in a constant state of confusion. Today I believe in human rights, tomorrow I despise humanity and think the world is better off without us. One day I think positively about everything, the next I wallow in desperation. Some days I can do anything, other days I’m paralysed with fear. So who am I, really?

And what the hell am I supposed to do with this life of mine? I feel like I’m standing in a crossroads, and all the roads are equally strange and intimidating. All dark, all unknowable. And if I choose one, I can never choose another. Thinking about it rationally, I understand that nothing in life is permanent. Still, I don’t want to choose and then realise I made a mistake. I’m afraid of making mistakes. Regrets. Admitting I was wrong all along.

It’s fear all over again.

Kävin juuri työvoimatoimistossa toimittamassa tyhjää. Ilmeisesti siellä vain haluttiin tietää mun olevan edelleen elävien kirjoissa, sillä mitään apua käynnistä ei kyllä ollut. No, seuraavan kerran ensi vuoden helmikuussa, jos en sitä ennen ole onnistunut työllistämään itseäni. Toivottavasti olen. Yksi avoin paikka on kiikarissa, mutta muutoin on ollut aika hiljaista oman alan markkinoilla. Jos keksisin loistavan yritysidean, voisin alkaa yrittäjäksi. Valitettavasti toistaiseksi ideat on olleet aika vähissä.

Blogirintamalla on ollut kuolemanhiljaista. Ei sillä, etteikö olisi ollut kirjoitettavaa, ei vain ole saanut aikaiseksi. Tampereen reissu oli tosi loistava, nähtiin vauvaperheen arkea ja mukavia sukulaisia. Qstock oli erittäin onnistunut myöskin, bändit rokkasi ja seura oli kivaa. Viime viikonloppu oltiin Raahessa, ja sekin oli mukavaa.

Nyt on vaan jotenkin harmaa fiilis, johtuen kai ulkona piiskaavasta sateesta ja pään sisällä olevasta maisemasta. Etsin suuntaa, voi kun se löytyisi jo!

Publiikki on nyt ohi ja paperit on kädessä. Tai no, tuossa vieressä pöydällä. Kaiken kaikkiaan on varsin hyvä mieli. Käytiin tilaisuuden jälkeen syömässä intialaisessa ja illalla mennään leffaan, joten ihan mun näköiset on juhlallisuudetkin. Saa nyt katsoa, josko jossain vaiheessa jaksaisi pitää jotkut valmistujaisjuhlat tähän päälle, mutta ei nyt ainakaan seuraavaan pariin viikkoon.

Tajusin tuossa joku aika sitten etten koskaan kirjannut ylös lopullisia speksejä valmiista gradusta, joten laitettakoon ne nyt tähän ylös:

Sivumäärä (koko hoito): 83
Sivumäärä (ilman liitteitä): 69
Sanamäärä (ilman liitteitä): 24,360

Tarkastajien yleisluonnehdinta gradusta:

Työ käsittelee Britannian valtavirtamedian suhtautumista (uutis)blogeihin, aineistona erään arvostetun WWW-sivuston kuusi artikkelia. Tätä hyvin ajankohtaista ja kiinnostavaa aihetta lähestytään systeemis-funktionaalisen appraisal-teorian avulla, joka pyrkii kuvaamaan kirjoitetun ja puhutun kielen evaluaatiotyypit. Työn kysymyksenasettelu on selkeä ja WWW-uutissivuston - eikä siis perinteisten sanomalehtiartikkelien - valitseminen aineistoksi perustellaan. Tekijä on perehtynyt blogeja käsittelevään tutkimukseen ja appraisal-teoriaan hyvin, muttei juurikaan käsittele muuta samantyyppistä empiiristä tutkimusta, jota olisi voinut löytyä esim. sanomalehtien tiettyjen kolumnityyppien tarkastelun piiristä. Analyysi on tehty erinomaisen tarkasti, havainnollisesti ja teoriaa kriittisesti hyväksi käyttäen, ja lukija voi helposti itsekin todentaa tehdyt tulkinnat. Tekijä on myös ansiokkaasti ottanut huomioon appraisal-teorian heikkoudet, mm. sen, ettei se pysty tunnistamaan ja kuvaamaan implisiittistä evaluaatiota. Tulokset vielä kootaan huolellisesti ja hyvin, joskin tärkeää olisi ollut koota nimenomaan blogeihin kohdistuvan evaluaation tyypit; hieman hämmentävästi evaluaatiokategoriat olivatkin aineistossa kokonaisuutena ottaen positiivisia. Työn esitystapa on napakka ja kieliasu ilmeikäs ja lähes virheetön. Kaiken kaikkiaan työ on raikas opinnäyte, joka pienistä puutteistaan huolimatta yltää mielestämme ehdottamaamme arvosanaan.

G:n kirjoittaminen oli ihan hirveää ja varsin antoisaa samanaikaisesti, ja vaikka sen loppuunsaattamisesta on vain vähän yli kuukausi aikaa, on vaikea uskoa, että sain sen ylipäänsä valmiiksi. Vaan onneksi sain. Seuraavaksi sitten jotain ihan muuta.

Tomorrow it’s official.

I did good.

I’m having a very ugly day. It all started out well, then took a turn downhill and just kept going. I don’t really want to explain what’s wrong, because it really isn’t such a big deal, but my mind keeps turning it into more than it is. So I’m wallowing, feeling sorry for myself, being generally bitchy and so on. We got invited to a friend’s place to enjoy the eve of May in good company, but when I’m like this, I’m really not good company to anyone. So, Leke went alone, and I’m sitting at home brooding.

A part of me wants to hold it against him. It’s a small part, and I recognise it for what it is: sheer selfishness. Since I can’t not feel it, I did the second best. I let him go, and hope to have the strength of will not to be a bitch about it later. This mood will pass, and it’s not his fault that I’m feeling it now. There are days when I’m not fit for other people’s company. Usually that doesn’t include Leke, but I guess this time it did. This ugliness inside my head is too personal for me to share it with anyone right now.

Tomorrow I’ll be better. Until then, keep your distance.

Perjantai-ilta ja lauantaikin meni pitkälti sellaisessa vähän pöllämystyneessä tilassa, lauantai osin surkeasti nukutun yön takia. Leke oli aamuyöhön asti läksiäisissään, ja minä olen niin kertakaikkisen tottunut unikaveriin, etten meinaa millään saada nukuttua ilman. Toisaalta se on hassusti mukavaakin, että toista jaksaa ikävöidä vaikka sitä näkeekin joka päivä.

Osin pöllämystyneisyys johtui tietenkin pienestä gradueuforiasta, vaikka en kauheasti viitsikään vielä tuulettaa, ottaen huomioon ettei siitä vielä pääse eroon. Silti, tuntui mahtavalta ettei konetta tarvinnut avata heti aamusta, vaan saattoi ihan rauhassa ja hyvällä omatunnolla loisia pitkälle iltapäivään tehden ihan muita juttuja.

Lauantaina kävin yksikseni kaupassa, ja huomaa kyllä että olen elänyt erakkoravun elämää viimeiset ties kuinka monta viikkoa. Tuntui täysin hämmentävältä olla ihmisten ilmoilla. Tänään käytiin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa ulkona syömässä (intialaista, nam!) ja elokuvissa katsastamassa Persepolis, joka oli vallan mainio. Se jäi näkemättä muiden kiireiden/saamattomuuden vuoksi silloin kun se pyöri perusteattereissa, mutta Studio pelasti jälleen kerran päivän. Oli ihanaa kävellä Ainolan puiston läpi ja haistella kevättä, vaikka vettä tihuuttikin harmaalta taivaalta.

Huomenna on Leken viimeinen työpäivä (niin, kryptinen merkintä viittasi Leken päätökseen ottaa loparit piiiiitkän harkinnan jälkeen), ja minä käyn yliopistolla hoitamassa erinäisiä valmistumiseen tähtääviä asioita. Parin viikon päästä on edessä viikonloppureissu pääkaupunkiseudulle rakkaan serkkuni häihin, ja jossain vaiheessa tekisi mieleni piipahtaa myös Tampereella siskon luona ja katsomassa mummua. Kesäkuun puolivälissä käydään Provinssirockissa, jonka matkajärjestelyt on jo pitkälti tehty. Kesähän tästä tulee! Tuntuu siltä niin kuin olisi herännyt unesta.

Man, I want it to be summer already. Or even spring. I’m actually starting to think that (since the world revolves around me) the weather is linked to my G. Spring won’t come until the damn thing is done. Wouldn’t surprise me one bit.

I haven’t really left the apartment much lately (unless occasional grocery shopping counts). We did manage to attend one RPG session last week, but other than that, there’s been no going to movies or the city centre, taking walks, seeing friends or any such thing. It’s like I have an umbilical cord attaching me to the computer and the apartment as a whole. I’ve been suffering from the “I should be working on my G” syndrome for too long, and apparently it just gets worse as the deadline approaches. I swear to get out more once this is done. And haul my ass to the gym, too.

I was a really good girl all weekend: several hours of G work in the mornings and the early afternoons, and episodes of the second season of the obscenely good Deadwood in the evenings, accompanied by my love. I have to say, the series rocks my socks off. I can’t think of enough superlatives to describe it any better than that.

So, how is the G? Well, it’s pretty OK, thanks for asking. I spent the weekend working on the theory part, implementing the revisions my G person suggested, and yesterday I sent it back for her to see if I did good or not. As far as I’m concerned, the theory part is now done. I’ll read it through one more time at some stage (probably next weekend), but until then I won’t even look at it. It’s all about the analysis now, as I’m woefully behind schedule with that one. Still, there’s the feeling of calm around me now that the deadline is fast approaching. I’m feeling rather levelheaded, even. I’d be surprised if it lasts for the full two weeks, but I’m happy about it regardless. Oh, and I’m also pleased with my academic success, as after compiling the Film Studies minor, I received the overall grade 5, which is the best one can get. A small thing, but it did make me smile.

There are good things ahead. The G will take form, it will be as good as I can manage, and most importantly, it will stop ruling my life. And spring will come.

Best days of our lives
Better be the best days of our lives
Bring on the best days of our lives
Coming right up
Coming right up
If we can just get through this one
(Imogen Heap - Not Now But Soon)

How much longer will this damn transition last? I’m getting desperate, I mean really. I’m losing my mind here. My patience, my nerves, my hope. This will never end. And yet it has to, and it will. I’m so sick of it, of myself, of my life. The constant waiting, waiting for me to be able to function, to find the strength to drag myself out of this hole of my own making. Please, let this end already! Let there be better days ahead.

The windows are dirty and there is snow outside, and it’s like looking at the view inside my head. There are moments when I just don’t know if I can do this. And if somehow I manage, it will only be due to sheer desperation. There is too much riding on this for me to fail. I’ve built it up to mean more than it’s supposed to, and if I fuck it up, I don’t know what will happen. Maybe I’ll just be stuck in this limbo forever.

For days now I’ve been unable to move forward. I’ve read eight books in less than that amount of days, none of which have anything to do with what I’m supposed to do. How the hell did I get here again? How the hell do I get out? I have a little over two weeks left and I’m barely treading water. How pathetic.

I’m exhausted, but I’m not giving up. Trust this moment to pass, and the next mood to take over. It’s just around the corner. It’s almost here. Right?

I always thought hitting rock bottom would be like getting drunk every day, or being suicidal-miserable, or you know, somehow noticeably self-destructive and terrible. Apparently in my case it’s sitting on the couch playing console games and getting fat. What a disappointment. Well, since obviously I won’t be getting an intervention for just that, it’s time to intervene myself. I’ve tried the carrot, now it’s time for the stick.

From Monday onwards, it’s time to start the humiliation punishment: full disclosure. An entry every day, a word count and/or a page count, or any other meaningful details telling the world how well/poorly I’ve done. Possibly some lyrics to go with it, just to give the entry a little length. The silk gloves are definitely coming off, and not a moment too soon. It’s March, you know. It’s getting late. Hopefully not too late.

Today we took a step on to unfamiliar territory. Time will tell if the decision was right or wrong, but at least it corresponds to my personal values. In any case, things will surely be changing around here.

You can’t always play it safe.

And I need you to recover
Because I can’t make it on my own
(Faunts - M4 Part II)

Very long radio silence. I don’t really want to talk about it much, suffice to say I felt like nothing for a long while. Absolutely nothing. Not bad, really, just nothing. See, it can’t be explained well. Not so that it would make any sense.

I’ve made some educated guesses as to why this happened. Still, they are just guesses, and I’m not sure the reason even matters all that much. It happened, it’s done. I’m slowly coming out of it, I think, I hope. Yesterday I finally wrote a short passage of G text, so maybe, maybe it’s getting better.

I’d like to tell people not to worry, although I suppose it’s useless. You’ll worry or not regardless of what I tell you. Instead I’ll just say I’m getting there. I’m not falling apart. I may be a little lost with myself, but I’m not breaking. I’m slowly starting to look forward to things again. Thinking about the future, not with dread, but with a small smidgen of hope. At least today.

I’ve let myself down lately. It’s time to get up.

Viimeiset puolitoista viikkoa elämä on lähinnä junnannut paikallaan, vaikka suunnitelmissa oli jotain ihan muuta. Toki väliin mahtui mukaviakin asioita, kuten nyt vaikka illastaminen ystävien seurassa lauantaina, mutta G ei ole edistynyt ollenkaan toivotusti, ja muutenkin on ollut mieli maassa. Siksi vielä eilen ajatus synttäreistä tuntui lähinnä väkinäiseltä, mutta yllättävää kyllä, päivä on ollut täynnä ihania ilostuttavia asioita. Aamu alkoi perinteisellä laulu & lahja -kombinaatiolla, mikä jaksaa riemastuttaa aina, ja pitkin päivää satelevat onnittelut lämmittivät mieltä kovasti. Aamupäivällä pelastin galaksin kolmatta kertaa, minkä pitäisi olla mielestäni jokaisen synttärisankarin etuoikeus. Kaiken muun hyvän lisäksi Provinssirock ilmoitti tänään ensi kesän pääesiintyjänsä, joka sopii minulle paremmin kuin hyvin: Foo Fighters. Erityisen hauskaa tässä on vastikäinen toteamukseni siitä, että jos FF tulisi Suomeen, kävisin takuulla katsomassa. Niinpä tiedän nyt mitä teen ensi kesänä.

Iltapäivällä isä piipahti luonamme kahvilla matkallaan johonkin kokoukseen, ja illan kruunasi perinteeksi muodostunut illastaminen rakkaimpani kanssa, tällä kertaa Oulun ehkä parhaassa “hienommassa” ravintolassa, Uleåborg 1881:ssä. Nyt maha on täynnä erinomaisen hyvää ruokaa, mieli hyvä ja sydän pullollaan lämpöä. Taidan olla varsinainen onnentyttö.

Maikki totesi onnittelupuhelussaan, että vaikka 30 tuntuu hänelle varsin luontevalta iältä, on vaikea kuvitella minun täyttävän jo 27. Kuulemma 22 tuntuisi oikeammalta, ja vaikka veikkaankin sen johtuvan lähinnä lapsellisuuteni määrästä, on todettava, että kieltämättä 27 tuntuu hitusen vieraalta. Ei pahalla tavalla, saati siksi, että se tuntuisi jotenkin erityisen vanhalta, vaan koska se kuulostaa aikuisen ihmisen iältä. Aikuinen? Minäkö? G:n kanssa tuskaillessa fiilis on lähinnä murrosikäinen. Silti, ei kai tästä enää pitkä matka ole. Joka tapauksessa tänään on ollut Hyvä Päivä, ja se kannattaa pitää mielessä väistämättä edessä olevien Huonojen Päivien aikana. Kyllä minä sen G:nkin vielä selätän, näettepä.

Nyt aletaan olla siinä määrin kuivilla, ettei pienet vastoinkäymiset enää saa tolaltaan. Sain eilen tiedon siitä, että tutkijanhuone jäi tälle keväälle saamatta, mikä on toki harmi ja laittaa suunnitelmat aikalailla uusiksi, mutta toisaalta keksin saman tien varasuunnitelman, joka tuntuu tässä vaiheessa melkein paremmalta kuin alkuperäinen. Toki se vaatii enemmän itsekuria ja jatkuvaa motivaation ylläpitoa, mutta jotenkin tuo käännöstyö ja siihen liittyneet vaiheet (hyvässä ja huonossa) muistutti mua siitä, että kyllä se selkäranka paikoillaan on, sitä pitää vain käyttää. Päätin myös, että on aika alkaa palata sivilisaation pariin, joka kohdallani tarkoittaa sitä, että kävin eilen kampaajalla, tänään värjään tukan ja huomisesta eteenpäin alan nähdä ihmisiä. Hassua, miten pienillä asioilla lopulta saa taas itsestään otteen.

Kuten aiemmin tulikin mainittua, joulu ja uusivuosi menivät vähän ohi. Jouluna oli toki ihanaa nähdä rakasta sukua, ja kuten perinteistä, seura, ruoka, lahjat ja kaikki muukin oli loistavaa. Ainoa harmistukseni liittyen Raahen reissuun on se, ettei ollut kertakaikkiaan aikaa vain olla ihmisten kanssa siinä määrin kuin olisin halunnut, mutta aina ei voi valita. Uusivuosi meni sitäkin enemmän ohi, sillä en lopulta jaksanut edes lähteä katsomaan Leken kanssa kaupungin ilotulitusta, saati osallistua ystävien järjestämiin illanistujaisiin. Tärkeintä siinä vaiheessa oli saada työ kunnialla valmiiksi, ja toisaalta pitää oma pää edes suunnilleen kasassa, mikä tuntui yllättävän vaikealta itkiessäni iltaseitsemän aikaan sanakirjan ääressä uupumustani ja epätoivoani. Nyt koko tilanne tuntuu aika kaukaiselta, enkä edes muista milloin sitä ennen olisin saanut itseni niin kehnoon kuntoon, mutta koska aallonpohjat ovat yleensä huomattavasti opettavaisempia kuin huiput, ei kaduta lainkaan.

Pitäisi varmaan jossain vaiheessa jaksaa vääntää joku uudenvuodenmeemi, josta näkisi mitä kaikkea edelliseltä vuodelta jäi käteen, mutta jotenkin ajatus ei houkuttele. Ehkä jossain vaiheessa, tai sitten ei. Katsotaan. Joka tapauksessa nyt on parempi fiilis kuin aikoihin, ikään kuin olisin löytänyt jotain pitkään hukassa ollutta. Hyvä näin.

Pikkuhiljaa elämä alkaa voittaa. Välittömästi kv-yksikkötöiden loputtua alkoi kääntämisurakka, jota teinkin joka ikinen päivä vuoden loppuun asti, ja vielä hitusen verran tämän vuoden puolellakin. Kyllä, myös jouluaattona, -päivänä, Tapanina, uudenvuodenaattona… Vaan tulipahan valmiiksi. Viimeisiä korjauksia tehdessäni stressi alkoi purkautua itkukohtauksina ihan silkasta epätoivosta (eikö tämä saatana lopu koskaan?!?), ja kun työ viimein oli valmis, olin niin loputtoman uupunut, että sulkeuduin kokonaan kuoreeni ja pakenin tähtiin. Siis ihan kirjaimellisesti, nimittäin hyppäsin sankarillisen Commander Shepardin nahkoihin ja lähdin pelastamaan galaksia (ks. Mass Effect). Tietokoneella kävin korkeintaan sen verran, että tarkastin sähköpostit ja muutaman hassun blogin, mutta muutoin en halunnut nähdä ketään, tehdä mitään tai olla edes olemassa sen enempää kuin joululahjapelin pelaaminen vaati. Jälkeenpäin ajateltunakin idea oli hyvä ja toimiva, sillä nyt alkaa vihdoin tuntua siltä, että omiin nahkoihin voi jo palailla. Ensi viikolla alan hapuilla otetta seuraavasta suuresta ja kaikennielevästä urakasta, eli siitä kirotusta isosta geestä. Mutta sitä ennen olen lomalla, ja teen vain mitä itse haluan tehdä.

Toistaiseksi stressinvapautusflunssa on pysynyt loitolla, vaikka eilen illalla vähän ahdistikin karvas kurkku ja nuhainen nenä. Silti, tänään on jo parempi olo, joten ehkä se oli vain väsymystä. Eiköhän tämä tästä. Kuten sanottua, elämä voittaa. Vaan nyt pois, en vieläkään jaksa istua koneella tämän enempää…