Olen viime aikoina miettinyt aika runsaastikin tämän blogin funktiota. Kokonaisuudessaan tämä sivusto on valtava pala henkilökohtaista historiaani, jota pidän mittaamattoman arvokkaana, mutta toisaalta olen alkanut myös kokea sen arkaluonteiseksi. Muistan vuosia sitten, kun silloinen tuttavani ja nykyinen hyvä ystäväni otti minuun yhteyttä kertoakseen, miten rohkeana minua piti, kun uskalsin paljastaa itsestäni niinkin henkilökohtaisia asioita kuin mitä tämä blogi pitää sisällään. Silloin olin yllättynyt hänen näkökannastaan, mutta nyt kun haen vakavissani töitä ja mietin ylipäänsä asioita esimerkiksi tietosuojan kannalta, blogi onkin alkanut tuntua melkeinpä uhkaavalta. Swirlwindin idea oli alusta asti olla kokoelma tuokiokuvia elämästäni, hetkellisiä otoksia kulloisestakin mielentilasta ja päässä pyörivistä asioista. Vuosien varrella täällä on käsitelty vaikeita ihmissuhdeasioita, omia heikkouden ja toki myös vahvuuden hetkiä, unelmia, häpeää, ahdistusta, onnea… Lupasin itselleni, etten sensuroisi itseäni, että näillä sivuilla saisin vapauden puhua ihan mistä vain.

Kuitenkin nyt mietin, oliko se sittenkin lapsellinen ratkaisu, josta voi koitua minulle vahinkoa? Onko omalla nimellään kirjoittaminen hulluutta silloin kun aiheet ovat näin henkilökohtaisia? Antaako SW minusta vääristyneen kuvan, tai mikä ehkä vielä pahempaa, liian rehellisen?

Yksi näkökanta on kuitenkin myös se, että itse arvostan eniten niitä blogeja, joiden kautta voi kurkistaa toisen ihmisen mielenmaisemiin. En voi koskaan tietää, millaista olisi olla joku muu. Ihmisten välinen viestintä on ainoa tapa edes jollain tasolla ylittää yksilöiden välillä oleva kuilu, jonka muodostaa tieto siitä, ettemme koskaan voi todella tuntea toisiamme niin kuin tunnemme itsemme. Viesti voi toki mennä vikaan monessa kohtaa: sen voi muotoilla heti alussa huonosti, jolloin ei saa kommunikoitua sitä mitä todella yritti sanoa, tai se voi muuttua matkalla tunnistamattomaksi, tai vastaanottaja voi tulkita sen väärin vaikka se kuinka olisi huolella muotoiltu. Monen blogikirjoituksen kohdalla on tapahtunut ainakin yksi yllä mainituista, joskus useampikin. Minun tekstini ovat huutoja näennäiseen tyhjyyteen, sillä vaikka niitä ei ole suunnattu kenellekään tietylle ihmiselle, ne ovat kaikkien netin ulottuvissa olevien saatavilla kaikkina vuorokauden aikoina, jokaisena päivänä jokaista vuotta. Ne ovat olemassa ilman sitä kontekstia, missä ne on aikoinaan kirjoitettu. Jo se tosiasia on omiaan vääristämään niiden sisältämät viestit.

Monet ihmiset ratkaisevat tämän ongelman kirjoittamalla anonyymisti. Nimettömyys on tehokas tapa suojautua monilta mahdollisilta blogikirjoittamisen aiheuttamilta vahingoilta, mutta toisaalta se saattaa myös syödä tekstien rehellisyysarvoa. On helpompi kirjoittaa vaikeista asioista nimettömänä, mutta yhtä helppoa on myös valehdella, vääristellä ja liioitella. Minua on aina viehättänyt ajatus seisomisesta sanojensa takana. Tahdon olla sanani mittainen. Ja se kyllä vaatii oman nimen käyttöä.

Mitä siis varsinaisesti pelkään? Sitä, että prospektiivinen työnantaja lukee vuosien takaista erotilitystäni, tai viime keväisiä tuskailujani gradun parissa? Että tekstejäni lukemalla paljastuu se, etten ole täydellinen, erehtymätön, jatkuvasti tehokas ja pätevä? Että kenen tahansa on mahdollista tulkita historiani tilkkutäkkiä mielensä mukaan? Luulen, että kaikki näistä ovat silloin tällöin pelottavia ajatuksia.

Seisonko silti sanojeni takana? Otanko vastuun näistä pienistä ikkunoista pääni sisälle?