I think the biggest reason for all this silence is the fact that I’m avoiding initiating a dialogue with myself. In fact, lately I’ve been avoiding pretty much everything. If I don’t acknowledge it, it doesn’t exist. Denial.
Too bad life doesn’t work that way. Sitting here, alone, forces me to face myself. No masks, no distractions, just me. But who am I?
I’ve always wondered if life is easier for people who have a passion for something and go after it. Or people who are really good at something and end up making a career out of it. I think it’s probably great when it works out, but if you end up crashing and burning, it’s damn difficult to recover from. I’ve never been passionate about anything for more than a day at a time. The good thing is, I don’t get depressed or upset for long periods of time, but the downside is that I’m in a constant state of confusion. Today I believe in human rights, tomorrow I despise humanity and think the world is better off without us. One day I think positively about everything, the next I wallow in desperation. Some days I can do anything, other days I’m paralysed with fear. So who am I, really?
And what the hell am I supposed to do with this life of mine? I feel like I’m standing in a crossroads, and all the roads are equally strange and intimidating. All dark, all unknowable. And if I choose one, I can never choose another. Thinking about it rationally, I understand that nothing in life is permanent. Still, I don’t want to choose and then realise I made a mistake. I’m afraid of making mistakes. Regrets. Admitting I was wrong all along.
It’s fear all over again.



Tuossa tilanteessa minä yleensä ajattelen niitä risteyksiä, joita elämässäni on ollut ennen tätä hetkeä. Kadunko jotain silloin tekemiäni valintoja.. ehkä.. mutta olisisinko kuitenkaan tehnyt mitään toisin, jos olisin silloin tiennyt paremmin. Jos olisin valinnut eri tavalla, olisinko nyt erilainen ihminen ja haluaisinko edes olla erilainen.
Eli mielestäni kaikki valinnat ovat sinänsä oikeita, koska ne tekee sinusta sen, mitä sinun on tarkoituskin olla. Kuulostaa ehkä kovin deterministiseltä, mutta niinhän se isommassa mittakaavassa onkin (et voi esim. päättää maata, johon synnyt).
Ja toisaalta kannattaa ehkä ajatella niitä risteyksiä positiiviselta kannalta. Ainakin kuulostaa siltä, että sinulla on vaihtoehtoja, mistä valita. :-)
Comment by saska — August 25, 2008 @ 11:30 am
Tilanne on siinä mielessä uusi, että tähänastiset risteykset ovat olleet enemmän tai vähemmän itsestäänselviä. Peruskoulun jälkeen tiesin haluavani lukioon. Lukion jälkeen tiesin haluavani yliopistoon. Nyt pitäisi kuitenkin osata valita oikea suunta työelämässä, ja se tuntuu aiempia valintoja haastavammalta, varsinkin kun välillä epäilee omaa ammattitaitoaan enemmän kuin olisi ehkä syytäkään.
Mutta nämäkin fiilikset ovat riippuvaisia mielentilasta, eikä koko ajan ole yhtä harhaileva olo kuin tätä entryä kirjoittaessa oli. Onneksi.
Comment by Emma — August 27, 2008 @ 8:11 pm
Moro kulti!
Olipas hauska lukee kun olit kirjottanu ihan samoista ajatuksista mitä munkin päässä liikkuu. Palattiin eilen häämatkalta Samin kanssa ja nyt pitäs alkaa hakemaan hulluna töitä. Kahdesta mielenkiintosesta työpaikasta joita hain, joihin oletin että olis hyvätkin mahollisuudet niin oli matkan aikana tullu “kiitos, mutta ei kiitos” -ilmotus :(
On vähän semmonen tyhjän päällä olo kyl tällä hetkellä, ku ei oo opintoja, mutta koska G on vielä tarkastuksessa ni en voi valmistuukkaan ihan vielä, ja koska en oo valmis, niin monta hyvää työpaikkaa menee ihan sen takia ohi suun ja lisäks on vielä se sama kun sullaki ettei oikein tiiä mihin tässä pitäs edetä. Ja tuntuu että mun tutkinnolla töitä ei tod tuu olee helppo saadakkaa.. Well, mä luotan siihen että asioilla on tapana järjestyä!
Lycka till työnhakuun sinnekki ja jaksamusta :)
pus, Ansku
Comment by Ansku-sersu — August 30, 2008 @ 9:49 am